Ho ho hoo!

Pukki toi sarjakuvia, kenkiä ja mansikkalastuja. Selvästi olin ollut kiltti (kun en edes kupsahtanut).

"'Cause I found someone to carry me home"

Täällä ollaan edelleen, huolimatta ihan älyttömistä viime kuukausista.

Halusin nyt vaan ihan nopeasti sanoa, kuinka on mahtavaa miten välillä vaan uppoaa johonkin sarjaan, sen jaksoon tai kohtaukseen. Tänään elin pitkästä aikaa kunnolla mukana kokonaisen jakson ajan, enkä tehnyt muuta kuin ehkä kolmeen kertaan. Eli vähän kuin olisi mainoskatkot. Tärisin jännityksestä, taputin onnistumiselle - ja lopussa valui onnen kyyneleet, koska ihanaa kun kaikki järjestyy. Ja se, miten yhdestä lempikappaleesta voikaan tulla vielä vähän merkityksellisempi.



Fanitan siis Gleeta. Vaikka taisinkin pitää aiemmista tuotantokausista enemmän, kolmannesta saa vähän enemmän irti, koska tuntee jo hahmoja. Ja kyllä, olen jäljessä jopa suomalaisesta tahdista. Yritän vähän saada neljän päivän vapaani aikana sarjoja kiinni, mutta koska lupasin olla suorittamatta niitä(kin) niin en tiedä miten käy. Ja se on okei. Ne ovat vapaapäiviä ja minulla on tiedossa pulkkamäkireissu ystävän kanssa. Se voittaa sarjojen katsomisen.

"Huonoa" fanityttöilyä

Olen viimeaikoina tuntenut itseni varsin huonoksi fanitytöksi. Mitä tapahtui kyvylleni innostua, pukeutua, hehkuttaa ja olla välillä aika nolokin? Nytkin oli Hobitin yönäytös eli siis vallan passeli tilaisuus vähän intoilla samanmielisten kanssa. Fail! Olin väsynyt, pukeutuminen tuntui nolostuttavalta ajatukselta, en ollut halkeamaisilani innosta, eokuvan katsominen tuntui vain elokuvan katsomiselta (eikä siis elämää suuremmalta elämykseltä, jolle annetaan anteeksi enemmän kuin ei-fanitetuille) - en ollut edes itse jonottanut lippuani. Ei vaan sytyttänyt. Innostun näinä päivinä lähinnä Ponien uusista jaksoista. Ei se sarja edelleenkään kuulu suuriin fanityttöilyihini, mutta siinäkin fandomissa suurin viehätys on faniyhteisössä. Tulee mieleen ihan vanhat hyvät PotterPotterPotter-ajat. Kaipaan yhteisöllisyyttä, vellontaa, tuntemattomia joiden kanssa kuitenkin jakaa semmoisen epämääräisen kuuluvuuden ja läheisyyden tunteita. Ja tämän vuoksi olen vakaissa aikeissa heittäytyä Sherlock-fandomin riepoteltavaksi. Juu, sarjakin tuntuu mielenkiintoiselta ja hauskalta ja aika älykkäältäkin, mutta ennen kaikkea sen faniyhteisö fanartteineen, meemeineen, lentävine lauseineen ja yhdessä hihkumisineen ja odottamisineen vaikuttaa niin... voimaannuttavalta, hienolta, joltain jonka osa haluaisin olla.

Haluaisin ymmärtää vitsien taustat sekä syyn kaikkeen siihen hehkuttamiseen.

Ja sitten vain pää kylmänä... Mutta ihan rehellisesti sanottuna epäilen siinä käyvän lähinnä näin.

Miksi? No katsokaas kun minä olen innostuja... tai oikeastaan pikemminkin överiksi vetävä, pelottavan intensiivisesti kulloiseenkin innostuksenaiheeseen suhtautuva, aavistuksen sekaisin oleva fanityttö. Aiheidenkin valikoima on laaja ja täälläkin aina silloin tällöin esillä: psykiatria ja erityisesti sen historia, The Beatles, lumisade, (kausiluontoisesti) Huippumalli haussa, My Little Pony, tiernapojat, JYP, Disney-klassikot... ja lista jatkuisi vaikka kuinka, mutta tajuatte pointin. Kuitenkin olen tähän asti elämässäni kokenut lisäksi muutamaan kertaan semmoisen kaiken nielevän kertakaikkisen sekoamisen johonkin asiaan, että oksat pois ja pala latvaa. Semmoisen, etteivät normaali hypettäminen, asioista antaumuksella paasaaminen ja tärisevät kädet tuntuneet enää missään. Semmoisen, etten ole enää vain "aavistuksen sekaisin". Yksi oli juurikin Potterointi. Viimeisin on ollut Portal.

Intoilussa ja fanityttöilyssä on minulle niin paljon kaikkea voimaannuttavaa (jotka voivat ulkopuolisista kuulostaa kertakaikkiaan älyttömiltä hulluuksilta). Niiksi on laskettavissa ainakin jatkon odottamisen sietämätön ihanuus yhdessä muiden irrationaalisten tunnekuohujen kanssa, hormoniryöpyt ja fyysiset reaktiot (adrenaliini, endorfiini ja norabrenaliini, oih! Ja EKG:kin menis varmaan aika jännän näköisesti), sekä tietynlainen todellisuuspako. Kunnon hypetyksen ja intotärinöiden rinnalla ovat todellisen elämän välttämättömyydet (kuten syöminen, nukkuminen, koulu, peseytyminen ja ajoittain jopa muiden ihmisten seura) tuntuneet toissijaisuuksilta, joita voi lykätä vielä tämän luvun loppuun, iltaan, seuraavaan aamuun, huomiseen, myöhemmäksi. Paino laskee väliaikaisesti hieman, aktiivisuus muilla elämänalueilla laskee, taukojen pitäminen on melkein raivostuttavaa ja varmasti turhaa. Töihin/kouluun on tullut mentyä monta yötä valvoneena tai sitten parin tunnin unilla. Ennen pakollisia menoja olen saattanut herätä aikaisemmin, että vähän ehtisi edetä - edes pikkuisen, ihan sama kuinka vähän.

Ja sitten kun kaikki on ohi, tuntuu fyysisestikin pahalta ja loputtoman surulliselta, haluaisin vain kaivautua takaisin. Mutta kun niistä tunteista päästään, elämä normalisoituu. Tai ei vain normalisoidu, vaan sen arjen kanssa venkoiluun saa ihan uutta voimaa. Ja tämän voimaantumisen takia fanityttöily ja johonkin fandomiin hautautuminen on minulle ajoittain niin tärkeää. Todellisuuspaon jälkeen olen aivan erityisellä tavalla levännyt, atautunut, rauhoittunut ja seestynyt. Kun tuntuut saa keskittää ja oikein voimalla vyöryttää jonkin hyvin rajatun kohteen päälle, niin ei sitten jokapäiväiseen elämään edes kaipaa draamaa.

Minulle on tärkeää haluta puhua, vaikken sitten puhuisikaan.

Kuulemma olen kaoottinen neutraali tai neurtaali hyvis.

Mihin lokeroon sinä osut? Onko mielipide omasi vai jonkun muun? Miten nämä mielipiteet eroavat toisistaan?

Olevaisuuden pohdiskelua odotellessa yön leffapläjäystä, ei tässä kummempaa.

Hiljaisuuskukkula: Ilmestyskirja

Tämän kävi katsomassa jo reilu kuukausi sitten, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa leffasta oikein mitään. Mutta nyt ryhdistäydyin – ei enää vetkuttelua.

moviefanatic.com

Kyseessä oli siis Silent Hillin maailmaan sijoittuva sukupolvenvaihdos: uusi päähenkilö ja avain kaikkeen onkin jatkumossa aikaisemmin protagonistina nähdyn äijän tytär, jolla ei elokuvan alkupuolella ole mitään muistikuvia isänsä menneisyydessä ja omassa lapsuudessaan ympärillä pyörineestä painajaismaailmasta – paitsi unissa se tietenkin puskee läpi. Isukki yrittää parhaansa mukaan suojella tyttöä muuttamalla jatkuvasti tämän kanssa kaupungista toiseen, mutta tietenkin suunnitelma pissii käsille ja tiedossa on tuttuun hiljaisuuskukkulatapaan todellisuuden vinoutumista, hoipertelevia mielisairaanhoitajia ja pyramidipää.

En yleensä harrasta kauhua, mutta nyt halusin vähän pelätä. Ja kaiken lisäksi tämä oli tavallisen tai edes 3D-leffan sijasta 4DX-elokuva – olihan moinen hifistely kokeiltava. (Jaa mikä? No semmoinen, jossa tuolit heiluu ja elämykseen tuodaan muutenkin ”syvyyttä” muunkin kuin kuvan kautta. Ei välttämättä toimi kovin monessa elokuvassa, mutta tähän se natsasi.) Jotain ihmissuhdekuvioita ja -draamaakin oli, mutta ne eivät olleen mitään poikkeuksellista, ihmeellistä tai erityisen... no joo. Sitä samaa mitä aina: tyttö/nainen + poika/mies. Hyvä + paha. Vanhempi + lapsi. Hylkäämisongelmia, lapsuustraumojen työstämistä, ihmisenä kasvamista, jaari jaari jaa.

 Kokonaisuutena paketti oli kerrassaan passeli tapa kuluttaa lomapäivää. Ilmeisesti eeppiseksi tarkoitettu lopun paha vs. ”paha?” huiskintahakkaus jäi mielestäni vähän lättänäksi, mutta suurin osa jutuista toimi tarkoituksessaan: pelottaa ja maailma kietoutuu ympärille. Varsinkin huvipuiston karusellikohtauksen aikana tuntui oikeasti siltä, että pyörii siinä mukana, ja alun satavia tuhkahippusia teki mieli kerätä käsiin. Mielisairaalan käytävillä piileskely ja ympärillä tapahtuvasta käsien katkomisesta naamalle tulevat roiskeet saivat aikaan kylmän hien kihoamisen ja kynsien kaivautumista kanssakatsojan käsivarteen (sori, rakas), samoin mallinukkehhämähäkkihirviö. Lisäksi poikkeuksellista oli kolmiulotteisuuden korkeatasoisuus: ei tullut pää kipeäksi, eikä kuva ollut epäselvä tai suttuinen (vaikka tämä taitaakin olla lähinnä teatterin hyvyyttä).

derekan.deviantart.com

Erikoista plussaa tulee lisäksi siitä, että minua ärsyttäneeseen ”Tykkään sinusta ja siksi luotan sinuun heti hulluissakin asioissa”-suhdekuvioon olikin järkeenkäyvä selitys: vakoilu ja valehtelu. Ok, toki pariutuminen oikeastikin tapahtui, mutta tilanne hyvittelee silti sitä turhautumiskiehumis-ensireaktiota, kun luulin leffan kompastuneen kammottavimpaan klisheeseen heti alussa.