torstai 26. maaliskuuta 2015

Isot silmät ja prinsessasatu

Olen nyt viikon sisään käynyt kahdesti elokuvissa. Ensin tuon toisen kanssa treffipäivän yhteydessä, sen jälkeen tyttöporukalla.

Ensimmäinen elokuva oli Tim Burtonin ohjaama Big Eyes. Törmäsin sen traileriin jo jokin aika sitten Tumblrissa (missäs muuallakaan) enkä ihan vakuuttunut. Jotenkin traileriin oli valikoitunut elokuvan oudoimmat kohtaukset. Elokuva palautui mieleeni kun julisteet alkoivat näkyä katukuvassa. Pidän niiden visuaalisesta ilmeestä ja elokuvan ideasta, ja kun tuo toinenkin oli suostuvainen sen katsomaan niin päätin käyttää ilmaislippuni siihen.

Big Eyes kertoo tositarinan Margaretista, joka pakenee ensimmäisen aviomiehensä luota mukanaan lähinnä pieni tyttärensä, Jane, ja maalauksensa, joissa on isosilmäisiä ihmishahmoja. 50-luvun lopussa naiset eivät jättäneet miehiään ja eronnutta naista karsastettiin. Ei siis olekaan ihme, että tavatessaan hurmaavan taitelijan Walter Keanen Margaret hurmaantuu ja on pian naimisissa. Walter yrittää kaupata omaa taidettaan, ja siinä sivussa myös Margaretin tauluja. Lopulta Margaretin iso silmäiset taulut lyövät läpi - ja Walter sanoo niitä omikseen, selittäen ettei naisten tekemää taidetta osteta. Margaret joutuu valehtelemaan kaikille, jopa omalle tyttärelleen. Valheiden verkko kiristyy pikku hiljaa ja Margaret sotkeutuu siihen yhä tiiviimmin ja hän jää hyvin yksin. Lopulta Keanen pariskunta kohtaa oikeussalissa.

Pidin elokuvasta. Sen visuaalinen ilme oli juuri niin nautittava kuin Burtonilta voi odottaakin. Roolisuoritukset olivat kaikilta hyviä. Amy Adams oli ihastuttava Margaretin roolissa, naiivi, pelokas ja rakkautta haluava nainen, joka lopulta löytää sisukkuutta. Christoph Waltz hurmasi Walterina ja toi hyvin esiin miehen motiivit tilanteessa, joka oli monin tavoin väärin. Hetken aikaa erehdyin luulemaan nuoren Janen näyttelijää Narnian Lucyksi kunnes muistin miten kauan siitä elokuvasta jo on. Big Eyes on ilmeisesti Delaney Rayen ensimmäinen rooli mitä en olisi uskonut. Tarina kulki sujuvasti eteenpäin ja nautin erityisesti miten ajankulumisen huomasi vaatteiden ja hiusten tyylin muutoksissa. Myös tuo toinen piti elokuvasta vaikka myönsikin ettei olisi alunperin tullut lähteneeksi ellei olisi päässyt ilmaislipulla.


Toinen elokuva oli tietenkin Cinderella, Disneyn Tuhkimon filmatisointi. Ella (Lily James) elää onnellisena äitinsä ja isänsä kanssa kartanossa metsän laidassa, mutta hänen äitinsä kuolee. He elävät isänsä kanssa useamman vuoden keskenään kunnes isä pyytää lupaa tavoitella uudestaan onnea. Kartanoon asettuu äitipuoli leidi Tremaine (Cate Blanchett) ja hänen tyttärensä Anastasia ja Drizella sekä tietenkin Lucifer-kissa. Kuten kaikki tietävät, isäkin kuolee jolloin Ella jää asumaan uuden perheensä kanssa, olematta kuitenkaan perheenjäsen vaan palvelija.

Elokuva noudattelee pitkälti animaatiota, mutta ei kuitenkaan täysin. Ella ja prinssi (hurrrmaava Richard Madden) kohtaavat metsässä tytön laukatessa metsään ja kehotettuaan peuraa pakenemaan. Prinssi esiintyy linnan työntekijänä eikä Ellalla ole aavistustakaan kuka poika on. Prinssi haluaa tavata metsässä tapaamansa tytön uudelleen, joten hän suostuttelee kuninkaan kutsumaan kaikki valtakunnan neidot tanssiaisiin, joissa hänen olisi valittava morsiamensa. Äitipuoli ei kuitenkaan halua päästää Ellaa nolaamaan hänen tyttäriään tanssiaisissa, joten he repivät hänen pukunsa.

Miltei harmitti miten vähän haltijatarkummia näytettiin elokuvassa, sillä Helena Bonham Carter oli tietenkin ihastuttavan outo. Ainoa miinus tulee siitä mekosta, ei nyt oikein käytännöllisempään vaihto toteutunut mielestäni ja kangas näytti siltä, että tuntuu aivan hirveältä.

Cinderella oli juuri sellainen kevyt, kaunis ja romanttinen elokuva kuin siltä odotinkin. Ennalta-arvattava toki osin, mutta onneksi myös pienillä twisteillä. Enkä voinut muuta kuin ilahtua siitä miten paljon glitteriä Ellan tanssiaispuvussa, kampauksessa ja meikissä oli. Elokuvassa oli paljon kauniita asuja, mutta myös todella outoja. Hieman häiritsi se, että välillä tuntui olevan pyrkimystä kumartaa jonkin historiallisen suuntauksen suuntaan, mutta se ei todellakaan ollut yhtenäistä. Toisaalta taas äitipuolella oli selvä oma tyylinsä, joka sopi hahmolle todella hyvin. Myös elokuvan tanssikohtaukset olivat hivenen jänniä. Äitipuolesta on myös sanottava, että elokuva sai paljon lisäpisteitä siitä, että hänenkin motiivinsa tuotiin esiin. Katkeruus tekee helposti ihmisestä ilkeän.

Aikuisuutta on varmaankin se, että prinsessaelokuvan jälkeen voi mennä viinilasillisen äärelle puhumaan elokuvasta, siitä kuka olisi mikäkin Disney-prinsessa, miettiä lempi Disney-pahista ja pohtimaan hurmaavinta Disney-prinssiä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti