 |
| juu-arts.tumblr.com |
Seriously! What an earth am I supposed to do with all these eggs? Ditto, lakkaa pylsimästä mun söpöläisvauvoja! Sä olet päivähoidossa levelaamassa, et pervoilemassa!
keskiviikko 22. tammikuuta 2014
Ditto
Tätä on Pokémonin pelaaminen. TÄTÄ!
Seriously! What an earth am I supposed to do with all these eggs? Ditto, lakkaa pylsimästä mun söpöläisvauvoja! Sä olet päivähoidossa levelaamassa, et pervoilemassa!
(Ja niille jotka ei ymmärrä vitsiä, niin tää vois valottaa asiaa.)
Seriously! What an earth am I supposed to do with all these eggs? Ditto, lakkaa pylsimästä mun söpöläisvauvoja! Sä olet päivähoidossa levelaamassa, et pervoilemassa!
sunnuntai 19. tammikuuta 2014
Dust: An Elysian Tail.
Päädyin taas pitkästä aikaa pelaamaan. Minulle näytettiin traileri, koska "saattaisit pitää tästä" johon totesin "oi kyllä!" Sain sitten pelin joululahjaksi vaikkei siinä kohtaa ollut aavistustakaan milloin olisi aikaa pelata. Aikaa löytyi yllättävän pian, saatoin tosin laiminlyödä tenttiinlukua.
Peli on siis Dust: An Elysian Tail. RGB, joka julkaistiin aluksi Xboxille, mutta myöhemmin Windowsille Steamin kautta. Olen hetken aikaa kaivannut nättiä mätkintää, ja trailerin perusteella Dust tuntui täyttävän tämän tarpeen. Lisäksi vähän tasohyppelyä niin olin valmis kokeilemaan.
Dust oli melkoisen eri tyyppinen peli siihen mitä olen tottunut. Trine 2 ja Book of Unwritten Tales on tullut pelattua, mutta noin muuten tausta on The Simsissä. Jonkin aikaa piti totutella kombojen käyttöön, joten aloitin nössösti pelaamalla casualilla (pelin lahjoittajan pelatessa hard corella syntyi hauskoja keskusteluja kun "ne jättiläisethän oli ihan helppoja!" vs. "kuolen yhdestä osumasta"). Kombot alkoivat sujua, joten vaihdoin jopa normalille jossain kohti ja miltei kokeilin hardia, mutta normalin ja casualin yhdistelmällä lopulta vedin pelin läpi. Pidin pelissä kovasti siitä, ettei kaikkia taitoja ollut samantien vaan ne oppi matkan varrella joko pääquestia tai pienempiä sivuquesteja tehdessä. Se tosin aiheutti sitä, ettei kenttiä voinut välttämättä suorittaa sataprosenttisesti ensimmäisellä kerralla, mutta mielestäni ne kyllä kestivät hyvin useampaan kertaan läpikäymistä. Aion myös pelata pelin uudelleen, koska vähän epähuomiossa pelasin läpi vaikka oli vielä paikkoja koluamatta. Siitä siis kyllä ilmaistiin pelin sisällä hyvin selkeästi, mutta blondi on blondi myös pelatessa.
Pidin Dustissa myös kovasti juonesta. Minulle pelaaminen on vähän interaktiivista elokuvaa, joten jos tarina ei tempaa mukaansa niin en pelaa.
Dust on sankari, joka herää tajuttomana niityltä, tietämättä kuka on ja miten on joutunut paikalle. Hän saa käsiinsä maagisen miekan, nimeltään Ahrah, joka toimii oppaana. Miekan perässä tulee sen suojelija, Fidget, oranssi kissalepakon kaltainen olento, joka trailerissakin kommentoi. Dust toivoo välillä, että Fidget pitäisi suunsa kiinni, mutta valloituin kun ensimmäisten hirviöiden tullessa Fidget huutaa "No, no! Mash the buttons! DO SOMETHING!" Casualilla pelatessa näppäinten hakkaaminen on ihan toimiva taktiikka jossain määrin, mutta olihan se tyydyttävämpää tarkoituksella tehdä jotakin. Mutta takaisin juoneen: Dust lähtee Ahrarin ohjeiden mukaisesti liikkeelle kohti pientä kylää saadakseen vastauksia, missä tietenkin herää vain lisää kysymyksiä, ja matka jatkuu. Pelin edetessä Dust saa pieniä siruja menneisyydestään tietoonsa, pelaajalla on jossain kohti vähän enemmän tietoa, mutta ei kuitenkaan koko kuvaa. Pelissä on useampi kenttä, joista jokainen on, ilmeisesti RPG:lle tyypilliseen tapaan, omanlaisensa ja hirviötkin vaihtelevat vähän sen mukaan. Taidot karttuvat koko ajan, niin pelaajalla, Dustilla kuin Fidgetilläkin, jota voi käyttää joissain komboissa apuna. Kaiken taustalla on ns. pääpahiksen joukkojen taisto lähes kadonnutta rotua kohtaan. Pidin siitä, ettei pahis ollut täysin epäinhimillinen voima, vaan hahmo, joka taisteli oikeaksi katsomansa asian puolesta. Olin jopa vähän sen puolella lopussa... Mutta tiivistettynä: Dust oli kaunis fantasiaseikkailu, jota ei voi syyttää yksitoikkoisuudesta vaikkakin jossain kohti alkoi vähän jopa kyllästyttää mätkiminen, ja olisin halunnut tutkia paikkoja vähän enemmän. Ja ne pirun piikkipensaat. Zombit, velhot ja kaikki muut hirviöt olivat täysin ok, mutta taisin kuolla eniten *sensuroitu* piikkipensaiden takia. En vain osannut.
Ja peli, jossa on glitterlampaita ei vaan voi olla täysin huono.
Peli on siis Dust: An Elysian Tail. RGB, joka julkaistiin aluksi Xboxille, mutta myöhemmin Windowsille Steamin kautta. Olen hetken aikaa kaivannut nättiä mätkintää, ja trailerin perusteella Dust tuntui täyttävän tämän tarpeen. Lisäksi vähän tasohyppelyä niin olin valmis kokeilemaan.
Dust oli melkoisen eri tyyppinen peli siihen mitä olen tottunut. Trine 2 ja Book of Unwritten Tales on tullut pelattua, mutta noin muuten tausta on The Simsissä. Jonkin aikaa piti totutella kombojen käyttöön, joten aloitin nössösti pelaamalla casualilla (pelin lahjoittajan pelatessa hard corella syntyi hauskoja keskusteluja kun "ne jättiläisethän oli ihan helppoja!" vs. "kuolen yhdestä osumasta"). Kombot alkoivat sujua, joten vaihdoin jopa normalille jossain kohti ja miltei kokeilin hardia, mutta normalin ja casualin yhdistelmällä lopulta vedin pelin läpi. Pidin pelissä kovasti siitä, ettei kaikkia taitoja ollut samantien vaan ne oppi matkan varrella joko pääquestia tai pienempiä sivuquesteja tehdessä. Se tosin aiheutti sitä, ettei kenttiä voinut välttämättä suorittaa sataprosenttisesti ensimmäisellä kerralla, mutta mielestäni ne kyllä kestivät hyvin useampaan kertaan läpikäymistä. Aion myös pelata pelin uudelleen, koska vähän epähuomiossa pelasin läpi vaikka oli vielä paikkoja koluamatta. Siitä siis kyllä ilmaistiin pelin sisällä hyvin selkeästi, mutta blondi on blondi myös pelatessa.
Pidin Dustissa myös kovasti juonesta. Minulle pelaaminen on vähän interaktiivista elokuvaa, joten jos tarina ei tempaa mukaansa niin en pelaa.
Dust on sankari, joka herää tajuttomana niityltä, tietämättä kuka on ja miten on joutunut paikalle. Hän saa käsiinsä maagisen miekan, nimeltään Ahrah, joka toimii oppaana. Miekan perässä tulee sen suojelija, Fidget, oranssi kissalepakon kaltainen olento, joka trailerissakin kommentoi. Dust toivoo välillä, että Fidget pitäisi suunsa kiinni, mutta valloituin kun ensimmäisten hirviöiden tullessa Fidget huutaa "No, no! Mash the buttons! DO SOMETHING!" Casualilla pelatessa näppäinten hakkaaminen on ihan toimiva taktiikka jossain määrin, mutta olihan se tyydyttävämpää tarkoituksella tehdä jotakin. Mutta takaisin juoneen: Dust lähtee Ahrarin ohjeiden mukaisesti liikkeelle kohti pientä kylää saadakseen vastauksia, missä tietenkin herää vain lisää kysymyksiä, ja matka jatkuu. Pelin edetessä Dust saa pieniä siruja menneisyydestään tietoonsa, pelaajalla on jossain kohti vähän enemmän tietoa, mutta ei kuitenkaan koko kuvaa. Pelissä on useampi kenttä, joista jokainen on, ilmeisesti RPG:lle tyypilliseen tapaan, omanlaisensa ja hirviötkin vaihtelevat vähän sen mukaan. Taidot karttuvat koko ajan, niin pelaajalla, Dustilla kuin Fidgetilläkin, jota voi käyttää joissain komboissa apuna. Kaiken taustalla on ns. pääpahiksen joukkojen taisto lähes kadonnutta rotua kohtaan. Pidin siitä, ettei pahis ollut täysin epäinhimillinen voima, vaan hahmo, joka taisteli oikeaksi katsomansa asian puolesta. Olin jopa vähän sen puolella lopussa... Mutta tiivistettynä: Dust oli kaunis fantasiaseikkailu, jota ei voi syyttää yksitoikkoisuudesta vaikkakin jossain kohti alkoi vähän jopa kyllästyttää mätkiminen, ja olisin halunnut tutkia paikkoja vähän enemmän. Ja ne pirun piikkipensaat. Zombit, velhot ja kaikki muut hirviöt olivat täysin ok, mutta taisin kuolla eniten *sensuroitu* piikkipensaiden takia. En vain osannut.
Ja peli, jossa on glitterlampaita ei vaan voi olla täysin huono.
lauantai 18. tammikuuta 2014
Hiushaaveilua
Hum hum hum, hiusväriaddiktina tiedän, että tästä ei hyvää seuraa... Seuraavaksi mulla on pastellililat hiukset vaaleanvihreillä latvoilla tai jotain muuta jännää. ^^"
Ja koska kuolailemani hiusmallit ovat myös lähinnä pituutta lyhyt ja/tai poikatukka, niin taitaa se hiusten kasvattaminen taas projektina vähän lykkääntyä... :P
 |
| short-haircut.com |
 |
| short-haircut.com |
 |
| short-haircut.com |
 |
| short-haircut.com |
Ja koska kuolailemani hiusmallit ovat myös lähinnä pituutta lyhyt ja/tai poikatukka, niin taitaa se hiusten kasvattaminen taas projektina vähän lykkääntyä... :P
 |
| short-haircut.com |
perjantai 17. tammikuuta 2014
Elämän pieniä iloja.
Joskus on tarpeen intoilla jotain niinkin simppeliä kuin yksinäinen koti-ilta. En muista milloin lie viimeksi on ollut näin rauhallinen väli. Päivällä ei tarvinnut juosta miljoonassa paikassa, en ole ollut perjantai-illan kaaoksessa töissä, huomennakaan ei tarvitse mihinkään rientää, opiskeluasiat eivät paina niskaan. Vielä harvemmin olen kotona yksin, ilman suhteen toista osapuolta tai ilman kämppistä. Aluksi suhtauduin tähän pienenä uhkana. Mitä kotona oikein kuuluu tehdä? Tai mitä vapaa-ajalla ylipäänsä tehdään? Sitten muistin, että jossain kohti tämä oli parasta mitä tiesin: ihan omassa rauhassa ja omissa oloissa oloa. Nyt olen varustautunut appelsiineilla, briella ja usealla MLP-jaksolla, päällä mukavat vaatteet, joissa olen teekuppi. Kynttilät palaa, vieressä on kupillinen sitruuna-inkivääri rooibosta. Täysin pienen intoilun paikka.
Todiste pikselöityneestä kotoilijasta.
Todiste pikselöityneestä kotoilijasta.
 |
| Pyjamanhousut Ouvan tekemä kirppislöytö, huppari taannoiselta ostosreissulta. Molemmista tarkemmin myöhemmin. |
maanantai 13. tammikuuta 2014
torstai 9. tammikuuta 2014
I wanna be the very best!
Arvatkaas mitä mulla on?
Hieman alustan tätä juttua: pentuna olin aina tosi kateellinen niille, joilla oli Game Boy. Myöhemmin tämä etäinen harras ihilu laajeni koskemaan kaikkia, joilla oli mikä tahansa Nintendon käsikonsoleista. Vanhempien mielestä se ei ollut olennainen väline kasvavalle ihmisyksilölle. Kaskaan myöskään vempainta ei omistanut niin läheinen ihminen, että olisin saanut itse pelata edes vähän - vain korkeintaan katsella vähän kauempaa.
Miksi sitten olisin halunnut Game Boyn/minkä tahansa Nitendon pelikoneen? Koska niille oli saatavilla Pokémon! Aluksi Red/Blue ja sitten kaikki myöhemmät generaatiot. Edelleenkään tämä ei ollut vanhempien mielestä riittävä syy hankintaan ja jotenkin vuosien kuluessa (ja omien taskurahojen karttuessa) onnistuin uskottelemaan myös itselleni, että en oikeastaan edes halua - saati tarvitse - mitään konsolia koskaan.
Kunnes törmäsiin ilmoitukseen, jossa oli myynnissä uudenveroinen PUNAINEN Nitendo 3DS. Epäröin, emmin, punnitsin tahtomisen syvyyttä ja sitten tein hankinnan ihan sillä perusteella, että jumaleissön: POKÉDEXIN PUNAINEN! Koska mikä voisi olla siistimpää kuin pelata viimein kaikkien näiden haikailtujen vuosien jälkeen Pokémonia laitteella, joka assosioituu Pokédexiin ja johon myös olisi tarkoitus "kerätä ne kaikki"? Vastaus: ei mikään. Ainakaan tällä viikolla. :D
Ja kyllä, tämän lapsellisen lapsuudenhaaveen täyttäminen on ollut juuri niin ihanaa kuin aina kuvittelin! Ja tässä versiossa pääsee sen perinteisen Pokémon-pelaamisen lisäksi supertreenaamaan (tylsää) JA bondaamaan niiden suloisuuksien kanssa! Paijaamaan, syöttämään herkkuja, leikkimään, kiintymään puolin ja toisin! Animen paras juttu viimeinkin pelissä! >__< ♥
 |
| Tsihihi, "vinkkikuva", vaikka oikeastaan onkin vähän lesoilua. |
Hieman alustan tätä juttua: pentuna olin aina tosi kateellinen niille, joilla oli Game Boy. Myöhemmin tämä etäinen harras ihilu laajeni koskemaan kaikkia, joilla oli mikä tahansa Nintendon käsikonsoleista. Vanhempien mielestä se ei ollut olennainen väline kasvavalle ihmisyksilölle. Kaskaan myöskään vempainta ei omistanut niin läheinen ihminen, että olisin saanut itse pelata edes vähän - vain korkeintaan katsella vähän kauempaa.
Miksi sitten olisin halunnut Game Boyn/minkä tahansa Nitendon pelikoneen? Koska niille oli saatavilla Pokémon! Aluksi Red/Blue ja sitten kaikki myöhemmät generaatiot. Edelleenkään tämä ei ollut vanhempien mielestä riittävä syy hankintaan ja jotenkin vuosien kuluessa (ja omien taskurahojen karttuessa) onnistuin uskottelemaan myös itselleni, että en oikeastaan edes halua - saati tarvitse - mitään konsolia koskaan.
Kunnes törmäsiin ilmoitukseen, jossa oli myynnissä uudenveroinen PUNAINEN Nitendo 3DS. Epäröin, emmin, punnitsin tahtomisen syvyyttä ja sitten tein hankinnan ihan sillä perusteella, että jumaleissön: POKÉDEXIN PUNAINEN! Koska mikä voisi olla siistimpää kuin pelata viimein kaikkien näiden haikailtujen vuosien jälkeen Pokémonia laitteella, joka assosioituu Pokédexiin ja johon myös olisi tarkoitus "kerätä ne kaikki"? Vastaus: ei mikään. Ainakaan tällä viikolla. :D
Ja kyllä, tämän lapsellisen lapsuudenhaaveen täyttäminen on ollut juuri niin ihanaa kuin aina kuvittelin! Ja tässä versiossa pääsee sen perinteisen Pokémon-pelaamisen lisäksi supertreenaamaan (tylsää) JA bondaamaan niiden suloisuuksien kanssa! Paijaamaan, syöttämään herkkuja, leikkimään, kiintymään puolin ja toisin! Animen paras juttu viimeinkin pelissä! >__< ♥
 |
| Vivillon!!!1 Se on niin squeekawaiiii!!!1 (And also hello to professor dreamy... :D) kurobi.tumblr.com |
torstai 2. tammikuuta 2014
#SherlockLives
WE HAVE SEASON 3! I repeat: WE HAVE SEASON 3! ♥
Ah, miten hyvältä tuntui kun odotus ja kiusaaminen ja hypetys ja hekumointi ja spekulointi viimein päättyi (lähestulkoon, kaikkeen ei vastattu tai vastattiin kieroillen) kliimaksiin: kausi alkoi, Sherlock palasi kuolleista ja John veti sitä dunkkuun. Pariinkin kertaan. Raah, miten uskomattoman kosmisissa mittasuhteissa menevä kus'pää ja surkea ystävä Sherlock voikaan olla! Ja silti John urheasti jatkoi sen Watsonina olemista. ♥
Jännittävää kyllä (ja ehkä aika ilmeistäkin) tämän jakson paras asti syntyi ihan kaikesta muusta, paitsi varsinaisesta "tapauksesta" (tai mikä nyt olisikaan hyvä käännös termille "case"), joka oli aika... meh. Pettymys, suorastaan. Joo joo, esiteltiin selvätsi tämän kauden kantavaa teemaa ja uutta rikollista, mutta silti... meh. Mutta onneksi ihmissuhdekemiatoiminnassa olikin sitten msitä repiä houksia ja kirkua vähän: Holmesin veljkset keskenään, Sherlock ja John, Sherlock ja Mary, "se hetki Moriartyn kanssa katolla" (RAAAH! NE PUSSAS!), Molly ja Sherlockin korvaaminen, Anderson (ja muut salaliittokerholaiset) ja kuinka Sherlock nautti sen... kärsityttämisestä (joo, tiedän, ei ole oikea sana), John ja Mrs. Hudson... ♥ ♥ ♥ >__< ♥ ♥ ♥ Fanserviceä ja raskaalla kädellä.
Kiitos ystävälle, joka toimitti jakson katsottavakseni ja vielä katsoi sen kanssani! Ja kiitos, kun et ollut katsonut jaksoa itse etukäteen. ^ /)(\ ^
Ja seuraava jaksokin tulee jo sunnuntaina!
 |
| Ja luvassa ihan oikeasti spoilereita. Taas. Joo. themarysue.com |
Ah, miten hyvältä tuntui kun odotus ja kiusaaminen ja hypetys ja hekumointi ja spekulointi viimein päättyi (lähestulkoon, kaikkeen ei vastattu tai vastattiin kieroillen) kliimaksiin: kausi alkoi, Sherlock palasi kuolleista ja John veti sitä dunkkuun. Pariinkin kertaan. Raah, miten uskomattoman kosmisissa mittasuhteissa menevä kus'pää ja surkea ystävä Sherlock voikaan olla! Ja silti John urheasti jatkoi sen Watsonina olemista. ♥
Jännittävää kyllä (ja ehkä aika ilmeistäkin) tämän jakson paras asti syntyi ihan kaikesta muusta, paitsi varsinaisesta "tapauksesta" (tai mikä nyt olisikaan hyvä käännös termille "case"), joka oli aika... meh. Pettymys, suorastaan. Joo joo, esiteltiin selvätsi tämän kauden kantavaa teemaa ja uutta rikollista, mutta silti... meh. Mutta onneksi ihmissuhdekemiatoiminnassa olikin sitten msitä repiä houksia ja kirkua vähän: Holmesin veljkset keskenään, Sherlock ja John, Sherlock ja Mary, "se hetki Moriartyn kanssa katolla" (RAAAH! NE PUSSAS!), Molly ja Sherlockin korvaaminen, Anderson (ja muut salaliittokerholaiset) ja kuinka Sherlock nautti sen... kärsityttämisestä (joo, tiedän, ei ole oikea sana), John ja Mrs. Hudson... ♥ ♥ ♥ >__< ♥ ♥ ♥ Fanserviceä ja raskaalla kädellä.
Kiitos ystävälle, joka toimitti jakson katsottavakseni ja vielä katsoi sen kanssani! Ja kiitos, kun et ollut katsonut jaksoa itse etukäteen. ^ /)(\ ^
Ja seuraava jaksokin tulee jo sunnuntaina!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)