Peli on siis Dust: An Elysian Tail. RGB, joka julkaistiin aluksi Xboxille, mutta myöhemmin Windowsille Steamin kautta. Olen hetken aikaa kaivannut nättiä mätkintää, ja trailerin perusteella Dust tuntui täyttävän tämän tarpeen. Lisäksi vähän tasohyppelyä niin olin valmis kokeilemaan.
Dust oli melkoisen eri tyyppinen peli siihen mitä olen tottunut. Trine 2 ja Book of Unwritten Tales on tullut pelattua, mutta noin muuten tausta on The Simsissä. Jonkin aikaa piti totutella kombojen käyttöön, joten aloitin nössösti pelaamalla casualilla (pelin lahjoittajan pelatessa hard corella syntyi hauskoja keskusteluja kun "ne jättiläisethän oli ihan helppoja!" vs. "kuolen yhdestä osumasta"). Kombot alkoivat sujua, joten vaihdoin jopa normalille jossain kohti ja miltei kokeilin hardia, mutta normalin ja casualin yhdistelmällä lopulta vedin pelin läpi. Pidin pelissä kovasti siitä, ettei kaikkia taitoja ollut samantien vaan ne oppi matkan varrella joko pääquestia tai pienempiä sivuquesteja tehdessä. Se tosin aiheutti sitä, ettei kenttiä voinut välttämättä suorittaa sataprosenttisesti ensimmäisellä kerralla, mutta mielestäni ne kyllä kestivät hyvin useampaan kertaan läpikäymistä. Aion myös pelata pelin uudelleen, koska vähän epähuomiossa pelasin läpi vaikka oli vielä paikkoja koluamatta. Siitä siis kyllä ilmaistiin pelin sisällä hyvin selkeästi, mutta blondi on blondi myös pelatessa.
Pidin Dustissa myös kovasti juonesta. Minulle pelaaminen on vähän interaktiivista elokuvaa, joten jos tarina ei tempaa mukaansa niin en pelaa.
Dust on sankari, joka herää tajuttomana niityltä, tietämättä kuka on ja miten on joutunut paikalle. Hän saa käsiinsä maagisen miekan, nimeltään Ahrah, joka toimii oppaana. Miekan perässä tulee sen suojelija, Fidget, oranssi kissalepakon kaltainen olento, joka trailerissakin kommentoi. Dust toivoo välillä, että Fidget pitäisi suunsa kiinni, mutta valloituin kun ensimmäisten hirviöiden tullessa Fidget huutaa "No, no! Mash the buttons! DO SOMETHING!" Casualilla pelatessa näppäinten hakkaaminen on ihan toimiva taktiikka jossain määrin, mutta olihan se tyydyttävämpää tarkoituksella tehdä jotakin. Mutta takaisin juoneen: Dust lähtee Ahrarin ohjeiden mukaisesti liikkeelle kohti pientä kylää saadakseen vastauksia, missä tietenkin herää vain lisää kysymyksiä, ja matka jatkuu. Pelin edetessä Dust saa pieniä siruja menneisyydestään tietoonsa, pelaajalla on jossain kohti vähän enemmän tietoa, mutta ei kuitenkaan koko kuvaa. Pelissä on useampi kenttä, joista jokainen on, ilmeisesti RPG:lle tyypilliseen tapaan, omanlaisensa ja hirviötkin vaihtelevat vähän sen mukaan. Taidot karttuvat koko ajan, niin pelaajalla, Dustilla kuin Fidgetilläkin, jota voi käyttää joissain komboissa apuna. Kaiken taustalla on ns. pääpahiksen joukkojen taisto lähes kadonnutta rotua kohtaan. Pidin siitä, ettei pahis ollut täysin epäinhimillinen voima, vaan hahmo, joka taisteli oikeaksi katsomansa asian puolesta. Olin jopa vähän sen puolella lopussa... Mutta tiivistettynä: Dust oli kaunis fantasiaseikkailu, jota ei voi syyttää yksitoikkoisuudesta vaikkakin jossain kohti alkoi vähän jopa kyllästyttää mätkiminen, ja olisin halunnut tutkia paikkoja vähän enemmän. Ja ne pirun piikkipensaat. Zombit, velhot ja kaikki muut hirviöt olivat täysin ok, mutta taisin kuolla eniten *sensuroitu* piikkipensaiden takia. En vain osannut.
Ja peli, jossa on glitterlampaita ei vaan voi olla täysin huono.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti