Huoltajien kohoaminen

Elikkäs elikkäs... Kävin miehekkeen kanssa elokuvissa katsomassa Rise of the Guardians'sin (suomeksi nimi on vissiin "Viisi legendaa", mutta minusta Bingin ehdottama käännös on lystikkäämpi ja siis paikkansa tämän kirjoituksen otsikossa ansainnut). 2D:nä, kuinkas muuten. Ja suomenkielisillä dubbauksilla alkuperäisen äänitäyttelyn  sijaan, koska aikatauluihimme sopivissa päivänäytöksissä ei ollut muuta. Leffaa suosittelen ihan kaikille, muttan en Sellon Bio Rexissä (törkyhintaiset liput). Luvassa kokemuksen vatvomista, hihkuilua sekä tietysti spoilereita.

Lämminhenkinen, jännittävä, hyvin tehty, hauska, itkettävä? No kyllä. Animoinnin jälki oli hienoa, tarina mukaansatempaava, ja taistelukohtaukset dynaamisia. Loppu oli vähän lässy, mutta se kokoperheen animaatioelokuvalle annettakoon anteeksi - etenkin kun kompensaationa muuten meno oli varsin vaikuttavaa ja eeppistä. Tarinahan oli perusajatukseltaan se tavanomainen taistelu hyvän ja pahan välillä, minkä ei-imelästi käsittely klisheet välttäen oli erityisen hienoa. Lisäksi ihastuin kovasti tapaan, jolla tuttuja legendoja - Pakkasukko, Joulupukki, Hammaskeiju, Pääsiäispupu ja Nukkumatti - käsiteltiin.

http://thetfs.ca

Hammaskeijun ja fanityttöilevien "pikku hampaiden" (apukeijuja) visuaalinen ilme oli ihastuttava ja hampaiden keräämiselle oli annettu tavallisesta hammaslinnan rakentamisesta poikkeava selitys muistojen kirjastona. Hammashiiret oli muistettu. Joulupukin lahjoja eivät tehneetkään yksinkertaisina, uteliaina ja toheloina kuvatut tontut vaan jetit - vaikka pukki antoikin sympaattisten pikku-ukkojen uskoa niin. Pääsiäispupu oli lähes indianajonesmainen hahmo, joka kasvatti pienin jaloin varustettuja pääsiäismunia kukista ja matkusti maapallon halki tunneleita pitkin. Nukkumatti oli sisukas ja mykkä leijuva pullukka, joka pystyi tarvittaessa muovaamaan unihiekasta kaksi ruoskaa. Jopa venäläisittäin murtava tatuoitu Joulupukki lakkasi alun jälkeen nopeasti ärsyttämästä, kun tajusin, että miksi Pukkia muka pitäisi aina tarinoissa kuvata samalla muotilla. Ja erityisen hieno oli Pakkasukon taustatarinaksi luotu ajatus siitä, että hän on alunperin tavallinen hauskanpidosta pitänyt poika, joka jäiseen lampeen hukuttuaan sai uuden elämän Kuulta.

Joo, olisihan pääpahiksen voinut kääntää fiksummin. Ja Pakkasukko olisi voinut olla Pakkaspoika, jolloin alkuperäisen nimen - Jack Frost - nuorekkuus olisi säilynyt (mutta silloin toki olisi tullut ongelma aikaisemman elämän erisnimien kanssa). Mutta nämä ovat käännöstyön ongelmia, eivät niinkään elokuvallisisa heikkouksia, joten antaapi olla.

Ja lopuksi sitä hihkumista: Iiiik, Joulupukian käsivarsitatuoinnit! Aaaah, Pakkasukko! Daaws, Pupu! Tsihihi, pikku hampaat (joihin samaistuin kovasti! Ymmärsin jopa täysin miksi olivat niin ihastuneita valkotukkaiseen nuoreen päähenkilöömme. <3)! Kaikenkaikkiaan siis kiherrystä ja hihkumista aiheuttanut tapa viettää iltapäivää. Kuten mieheke sanoi: "Kulta, kai sä ymmärrät, että kunhan tää tulee DVD:nä, niin mehän hankitaan se?"

P.S. Itsehän sain taistella kyyneleitä vastaan useammassakin kohdassa, koska en oikeasti kehdannut rääkyä salissa, jossa oli vain pieniä lapsia mun ja miehekkeen lisäksi. Tyhmä ajatus, tiedän. Sen sijaan minusta erittäin söpöä ja oikeastaan kunnioitettavaa oli huomata, että salin varmasti isoin ja karvaisin äijä itki estoitta (omien sanojensa mukaan) "elokuvan käytännössä alusta loppuun".