Pilvikartasto

On ollut kumman elokuvaisa kausi menossa, alkuvuoteen mahtuu kolme (3) elokuvaa ja viime vuonna taisin käydä katsomassa yhden, ja se oli tietty Brave.

Viimeisin on Pilvikartasto (Cloud Atlas). Veikkaan etten olisi kovin paljoa kiinnostunut ellei elokuva perustuisi yhteen lempikirjoistani. Lähinnä siis koska en käy elokuvissa. Tartuin joskus kirjastossa vähän vahingossa David Mitchellin romaaniin haahuillessani poikkeuksellisesti scifi-hyllyllä ja sen jälkeen on tarttunut mukaani tarkoituksella. Romaanissa minua kiehtoi kuljetus viiden erilaisen aikakauden ja kertomuksen kautta ensin eteenpäin ja siitä sitten taaksepäin, kauniisti toisiinsa liittyen. Elokuva oli toteutettu hieman eri tavalla, mutta sai sen täysin anteeksi, koska se toimi hyvin juuri noin.



Pilvikartasto on fantasiaa, scifiä, historiaa, taistelua ja rakkautta. Kaunis, groteski, surullinen ja onnellinen. Kokonaisuus jossa on viisi eri tarinaa. Tekisi mieli verrata maatuskoihin; tässä tapauksessa tarinan sisältä löytyy tarina. Pilvikartasto kertoo siitä, miten pienetkin asiat voivat vaikuttaa tulevaisuuteen, miten kaikki on sidoksissa kaikkeen. Päiväkirja Tyyneltämereltä vuonna 1848, säveltäjäneron kirjeet rakastajalleen, oikeamielisen toimittajan tarina, farssi kustantajasta vanhainkodissa, kapinallinen klooni tulevaisuuden Koreassa ja lopulta maailmanlopun jälkeinen heimo Havaijilla. Mukana seuraa myös erikoinen syntymämerkki sekä tietyt numerot ja nimet. Elokuvassa oli myös samoja näyttelijöitä jokaisessa tarinassa, mutta joissain tapauksissa täysin tunnistamattomina. Lopputekstien aikana oli hyvä ihmetellä miten yksi ja sama näyttelijä pystyi tekemään niin monenlaisia rooleja, sukupuoli ja ihonväri eivät tässä elokuvassa ole esteenä ollenkaan. Nautin myös elokuvan visuaalisesta ilmeestä. Jokainen aikakausi oli oman näköisensä, tietenkin, mutta eniten nautin maailmanlopun jälkeisen tarinan puvustuksesta.

Elokuvan aikana nauroin, jännitin, voin pahoin ja kaikkein viimeisimpänä itkin. Ikinä ennen en ole elokuvasalissa itkenyt, mutta loppukohtausten aikana kyyneleet valuivat estoitta. Lopputekstien aikana istuin kuuntelemassa Cloud Atlas Sextettiä ja pyyhin silmiäni. Pilvikartasto ei ole kevyt hyvän mielen elokuva, mutta se on kaunis kokonaisuus, joka antaa toivoa.

Hauska trivia-tieto on, että Natalia Portman on vuonna 2005 antanut ohjaaja Lana Wachowskille romaanin. Hän kiinnostui ja tulos on tämä: kallein itsenäinen filmi tänä päivänä. Pienillä asioilla on väliä: tätäkään elokuvaa, ainakaan tässä muodossa, ei olisi jos kirjaa ei olisi suositeltu.



Our lives are not our own. From womb to tomb, we are bound to others. Past and present. And by each crime and every kindness, we birth our future.