"Huonoa" fanityttöilyä

Olen viimeaikoina tuntenut itseni varsin huonoksi fanitytöksi. Mitä tapahtui kyvylleni innostua, pukeutua, hehkuttaa ja olla välillä aika nolokin? Nytkin oli Hobitin yönäytös eli siis vallan passeli tilaisuus vähän intoilla samanmielisten kanssa. Fail! Olin väsynyt, pukeutuminen tuntui nolostuttavalta ajatukselta, en ollut halkeamaisilani innosta, eokuvan katsominen tuntui vain elokuvan katsomiselta (eikä siis elämää suuremmalta elämykseltä, jolle annetaan anteeksi enemmän kuin ei-fanitetuille) - en ollut edes itse jonottanut lippuani. Ei vaan sytyttänyt. Innostun näinä päivinä lähinnä Ponien uusista jaksoista. Ei se sarja edelleenkään kuulu suuriin fanityttöilyihini, mutta siinäkin fandomissa suurin viehätys on faniyhteisössä. Tulee mieleen ihan vanhat hyvät PotterPotterPotter-ajat. Kaipaan yhteisöllisyyttä, vellontaa, tuntemattomia joiden kanssa kuitenkin jakaa semmoisen epämääräisen kuuluvuuden ja läheisyyden tunteita. Ja tämän vuoksi olen vakaissa aikeissa heittäytyä Sherlock-fandomin riepoteltavaksi. Juu, sarjakin tuntuu mielenkiintoiselta ja hauskalta ja aika älykkäältäkin, mutta ennen kaikkea sen faniyhteisö fanartteineen, meemeineen, lentävine lauseineen ja yhdessä hihkumisineen ja odottamisineen vaikuttaa niin... voimaannuttavalta, hienolta, joltain jonka osa haluaisin olla.

Haluaisin ymmärtää vitsien taustat sekä syyn kaikkeen siihen hehkuttamiseen.

Ja sitten vain pää kylmänä... Mutta ihan rehellisesti sanottuna epäilen siinä käyvän lähinnä näin.

Miksi? No katsokaas kun minä olen innostuja... tai oikeastaan pikemminkin överiksi vetävä, pelottavan intensiivisesti kulloiseenkin innostuksenaiheeseen suhtautuva, aavistuksen sekaisin oleva fanityttö. Aiheidenkin valikoima on laaja ja täälläkin aina silloin tällöin esillä: psykiatria ja erityisesti sen historia, The Beatles, lumisade, (kausiluontoisesti) Huippumalli haussa, My Little Pony, tiernapojat, JYP, Disney-klassikot... ja lista jatkuisi vaikka kuinka, mutta tajuatte pointin. Kuitenkin olen tähän asti elämässäni kokenut lisäksi muutamaan kertaan semmoisen kaiken nielevän kertakaikkisen sekoamisen johonkin asiaan, että oksat pois ja pala latvaa. Semmoisen, etteivät normaali hypettäminen, asioista antaumuksella paasaaminen ja tärisevät kädet tuntuneet enää missään. Semmoisen, etten ole enää vain "aavistuksen sekaisin". Yksi oli juurikin Potterointi. Viimeisin on ollut Portal.

Intoilussa ja fanityttöilyssä on minulle niin paljon kaikkea voimaannuttavaa (jotka voivat ulkopuolisista kuulostaa kertakaikkiaan älyttömiltä hulluuksilta). Niiksi on laskettavissa ainakin jatkon odottamisen sietämätön ihanuus yhdessä muiden irrationaalisten tunnekuohujen kanssa, hormoniryöpyt ja fyysiset reaktiot (adrenaliini, endorfiini ja norabrenaliini, oih! Ja EKG:kin menis varmaan aika jännän näköisesti), sekä tietynlainen todellisuuspako. Kunnon hypetyksen ja intotärinöiden rinnalla ovat todellisen elämän välttämättömyydet (kuten syöminen, nukkuminen, koulu, peseytyminen ja ajoittain jopa muiden ihmisten seura) tuntuneet toissijaisuuksilta, joita voi lykätä vielä tämän luvun loppuun, iltaan, seuraavaan aamuun, huomiseen, myöhemmäksi. Paino laskee väliaikaisesti hieman, aktiivisuus muilla elämänalueilla laskee, taukojen pitäminen on melkein raivostuttavaa ja varmasti turhaa. Töihin/kouluun on tullut mentyä monta yötä valvoneena tai sitten parin tunnin unilla. Ennen pakollisia menoja olen saattanut herätä aikaisemmin, että vähän ehtisi edetä - edes pikkuisen, ihan sama kuinka vähän.

Ja sitten kun kaikki on ohi, tuntuu fyysisestikin pahalta ja loputtoman surulliselta, haluaisin vain kaivautua takaisin. Mutta kun niistä tunteista päästään, elämä normalisoituu. Tai ei vain normalisoidu, vaan sen arjen kanssa venkoiluun saa ihan uutta voimaa. Ja tämän voimaantumisen takia fanityttöily ja johonkin fandomiin hautautuminen on minulle ajoittain niin tärkeää. Todellisuuspaon jälkeen olen aivan erityisellä tavalla levännyt, atautunut, rauhoittunut ja seestynyt. Kun tuntuut saa keskittää ja oikein voimalla vyöryttää jonkin hyvin rajatun kohteen päälle, niin ei sitten jokapäiväiseen elämään edes kaipaa draamaa.

Minulle on tärkeää haluta puhua, vaikken sitten puhuisikaan.

Kuulemma olen kaoottinen neutraali tai neurtaali hyvis.

Mihin lokeroon sinä osut? Onko mielipide omasi vai jonkun muun? Miten nämä mielipiteet eroavat toisistaan?

Olevaisuuden pohdiskelua odotellessa yön leffapläjäystä, ei tässä kummempaa.

Hiljaisuuskukkula: Ilmestyskirja

Tämän kävi katsomassa jo reilu kuukausi sitten, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa leffasta oikein mitään. Mutta nyt ryhdistäydyin – ei enää vetkuttelua.

moviefanatic.com

Kyseessä oli siis Silent Hillin maailmaan sijoittuva sukupolvenvaihdos: uusi päähenkilö ja avain kaikkeen onkin jatkumossa aikaisemmin protagonistina nähdyn äijän tytär, jolla ei elokuvan alkupuolella ole mitään muistikuvia isänsä menneisyydessä ja omassa lapsuudessaan ympärillä pyörineestä painajaismaailmasta – paitsi unissa se tietenkin puskee läpi. Isukki yrittää parhaansa mukaan suojella tyttöä muuttamalla jatkuvasti tämän kanssa kaupungista toiseen, mutta tietenkin suunnitelma pissii käsille ja tiedossa on tuttuun hiljaisuuskukkulatapaan todellisuuden vinoutumista, hoipertelevia mielisairaanhoitajia ja pyramidipää.

En yleensä harrasta kauhua, mutta nyt halusin vähän pelätä. Ja kaiken lisäksi tämä oli tavallisen tai edes 3D-leffan sijasta 4DX-elokuva – olihan moinen hifistely kokeiltava. (Jaa mikä? No semmoinen, jossa tuolit heiluu ja elämykseen tuodaan muutenkin ”syvyyttä” muunkin kuin kuvan kautta. Ei välttämättä toimi kovin monessa elokuvassa, mutta tähän se natsasi.) Jotain ihmissuhdekuvioita ja -draamaakin oli, mutta ne eivät olleen mitään poikkeuksellista, ihmeellistä tai erityisen... no joo. Sitä samaa mitä aina: tyttö/nainen + poika/mies. Hyvä + paha. Vanhempi + lapsi. Hylkäämisongelmia, lapsuustraumojen työstämistä, ihmisenä kasvamista, jaari jaari jaa.

 Kokonaisuutena paketti oli kerrassaan passeli tapa kuluttaa lomapäivää. Ilmeisesti eeppiseksi tarkoitettu lopun paha vs. ”paha?” huiskintahakkaus jäi mielestäni vähän lättänäksi, mutta suurin osa jutuista toimi tarkoituksessaan: pelottaa ja maailma kietoutuu ympärille. Varsinkin huvipuiston karusellikohtauksen aikana tuntui oikeasti siltä, että pyörii siinä mukana, ja alun satavia tuhkahippusia teki mieli kerätä käsiin. Mielisairaalan käytävillä piileskely ja ympärillä tapahtuvasta käsien katkomisesta naamalle tulevat roiskeet saivat aikaan kylmän hien kihoamisen ja kynsien kaivautumista kanssakatsojan käsivarteen (sori, rakas), samoin mallinukkehhämähäkkihirviö. Lisäksi poikkeuksellista oli kolmiulotteisuuden korkeatasoisuus: ei tullut pää kipeäksi, eikä kuva ollut epäselvä tai suttuinen (vaikka tämä taitaakin olla lähinnä teatterin hyvyyttä).

derekan.deviantart.com

Erikoista plussaa tulee lisäksi siitä, että minua ärsyttäneeseen ”Tykkään sinusta ja siksi luotan sinuun heti hulluissakin asioissa”-suhdekuvioon olikin järkeenkäyvä selitys: vakoilu ja valehtelu. Ok, toki pariutuminen oikeastikin tapahtui, mutta tilanne hyvittelee silti sitä turhautumiskiehumis-ensireaktiota, kun luulin leffan kompastuneen kammottavimpaan klisheeseen heti alussa.

Hametytön selviytymisopas talveen

Tässä kun katselen lumisadetta ja lueskelen ihmisten lumimyräkkä päivityksiä facebookista, puolen litran teemuki käden ulottuvilla, totesin olevan ihan hyvä aika jakaa vinkkini siitä kuinka selviän talven yli ilman housuja.

Minähän en ole käyttänyt housuja kuin hyvin satunnaisesti viimeisen seitsemän vuoden ajan. Ostin farkut kahdeksan vuotta sitten, jäivät pieniksi ja seuraavat ostin tänä syksynä - ja olen käyttänyt kerran. Useimmiten jalassani näkee lähemmäs kymmenen vuotta vanhat "herrainhousut" H&M:ltä ja nekin ovat lähinnä kotihousut. Niin joo, erehdyin kesällä ostamaan reisarit, mutta ne ovat lähinnä larp-käyttöön. Joten, olen kulkenut läpi talvien hameessa. Myös asuessani Kuopiossa. Sitä on kauhisteltu, mutta olen aika vakuuttunut pukeutuvani lämpimämmin kuin ns. perusfarkkutytöt. Ja hei, hameiden kanssa on pärjätty vuosisatoja! Kyse on vain siitä mitä sen hameen lisäksi on päällä. Vähän myös siitä millainen hame on, mutta kyllä sitä onnellisesti on minissäkin oltu.

Itselleni ihan ehdoton on pitkä villakangastakki. Ja kun sanon pitkä, tarkoitan myös sitä. Tällä hetkellä kuljen vuonna 2006 H&M:ltä ostamassani puoleen pohkeeseen ulottuvassa, alunperin A-linjaisessa, mutta myöhemmin itse kaventamassani, takissa. Tässä alkaa olla edessä siirtyminen samasta puodista neljä vuotta sitten löytämääni nilkkapituiseen ja paksumpaan. Ensin mainittu on ruskea, valkoisilla hihansuilla ja helmalla. Jälkimmäinen musta, jonka kauluksen saa kahdella tavalla ja paljon klassisemman mallinen. Muistutan myös tarkistamaan mitä materiaalia takki on, villakangastakin kangas saattaakin olla jotain ihan muuta. Omissani on villaa 90% ja 60%. Oikea villa näkyy hinnassa (ellei tee kirppislöytöjä), mutta mieluummin maksan toistasataa euroa takista, joka kestää vuosia ja jossa tarkenee.

Valitettavasti kummastakaan takista ei ole kuvaa, koska en ole vieläkään ratkaissut miten moiset hoitaisin. Pikkusisko ei toimi ja yliopistolla ei kerkiä tyrkätä kameraa ystävän käteen.

Omien takkieni sijaan voitte ihailla Asoksen viime talven ihanuutta, joka, imo, on liian lyhyt ollakseen oikeasti hyvä talvitakiksi

Seuraavana listallani oli pitkään säärystimet. Jos sattuu olemaan varrettomat tai matalavartiset kengät niin pelastavat palelevat nilkat, suoriksi vedettyinä lämmittävät pohkeita. En itse pahemmin välitä säärystimistäni suorina, joten suosin myös polvisukkia. Käyvät myös sellaisten kenkien kanssa joiden kaveriksi ei säärystimiä saa. Ja polvisukkiakin löytyy vaikka mistä materiaaleista. Oma lempparipaikkani sekä säärystimien että polvisukkien metsästykseen on Lindex. Tosin, nykyään välttelen ko. puljun sukkaosastoa, koska sieltä tarttuu aina jotain mukaan ja laatikkotila loppuu! Ja miksi kappaleen alussa sanon "oli pitkään": joka sään kenkäni taisivat kuolla tällä viikolla, joten ei enää ole samalla tavalla käyttöä säärystimille. Niillä tosin saa myös vähän pitkitettyä lämpimimpien säiden kenkien käyttöä jos ainoa este käytön tiellä on vaikkapa nilkkojen palelu.

Joskus on toki niin kylmä ettei voi pelkästään päällisvaatteilla ja nilkkojen suojaamisella tarjeta. Siinä vaiheessa tulee peliin erilaiset paksummat sukkahousut, sukkanauhasukat ja jälkimmäisten kaverina jopa villahousut, tai vaikka ihan sukkahousujenkin kanssa jos takamus on herkästi palelevaa sorttia. Monen sorttisia villasekoiteasioita löytyy, harmillinen puoli on tietysti se, että väri- ja kuviovalikoima on varsin suppea. Onneksi ulkomailta löytyy tähän apua esimerkiksi Stockings HQ:lta (ja muista vastaavista putiikeista voi vihjata, erityisesti jos löytyy muutakin kuin makuuhuonekäyttöön tarkoitettua sukkaa). Paras löytöni tältä osastolta talvipukeutumiseen on kuitenkin ollut viime talvena. Luulin ostavani Lindexiltä villasekoitepolvisukat ja kotona huomasinkin niissä riittävän pituutta ihan sukkanauhojen nipsuihin asti. Ei pölhömpi vahinko! Villasekoite on tosin kaikessa reiteen ulottuvassa itselleni vähän huono materiaali, koska olen lievästi allerginen villalle, mutta laitan joko ohuet sukat/sukkahousut alle tai sitten vaan totuttelen, olen siitä onnellisessa asemassa että moinen on mahdollista.

Sitten itse hameet. Kuten totesin, olen ollut ihan tyytyväisenä myös minissä liikenteessä talvella, mutta se on vaatinut paksut sukkahousut ja hyvän takin eikä pakkasta tai ulkona oloa varmastikaan ole ollut paljon. Mikään ei estä pukemasta hameita kerroksittain ja niin kannattaakin tehdä, jos sisätiloissa alkaa liika kangas ahdistaa voi ylimääräiset käydä riisumassa naistenhuoneessa ja laittaa vaikka kangaskassiin kunnes on taas aika astua ulos. Kuitenkin talven tuiskut (tänään on muuten Antti-tuisku sotkenut liikennettä, kertoo Ylen uutiset) ovat oivaa aikaa villakangashameille. Näitä löytää kirppareilta jos vaan malttaa etsiskellä ja esimerkiksi UFF:n dirndl-päiviltä löysin yhden harmaan yksilön kympillä. Silti ensimmäinen kosketukseni moisten ihanuuksien pariin oli, jälleen kerran, H&M:llä. Sininen ihanuus suorastaan hyppäsi silmiin: korkea vyötärökaistale, ylhäältä laskostettu, yltää yli polvien ja on siinä vielä taskutkin. Puhumattakaan siitä, että villaakin on yli viisikymmentä prosenttia. Ja nytkin ko. liikkeen nettisivuilla on muutama houkuttavuus... Jos vihjaisisin tästä joulupukille hankkisikohan äkkiä jotta a) ei ehdi loppumaan b) kerkiää pukin konttiin?

Maison Martin Margiela by HM

Siinä ne minun tärkeimpäni. Kunhan olen kotona päivänvalon aikaan ja niin, että kamerassa on akkua luvassa kenkiä.

Vertikaalisesti rajoittuneita

Kaksi mahtavuusasiaa. Molemmat koskevat vähän pienempiä sankareita.

1. Mulla on lippu Hobitin ensi-iltaan. Jyväskylään. Samanhenkisessä seurassa vieläpä, joten ihan kunnon fanitus-meininkiä tiedossa - pukeutumista ja hypetystä ja hengausta ja jälkeenpäin jauhamista. ♥ Ystävä vielä ihanasti jonotti liput, että saatiin koko porukalle hyvät paikat ja vierekkäin. Itsekin olisin halunnut jonottamiseen osallistua, mutta tältä etäisyydeltä ei ihan pysty. :D Ja ihan oikeasti jonottamisessa oli vielä sekin hyvä puoli, ettei tarvinnut tapella kaatuilevien ja jumittavien Finnkinon sivujen kanssa.

2. Ponien eilisessä jaksossa (jonka siis juuri sain katsottua, kun piti odottaa, että joku lataa sen nettiin, ja sitten että oma yhteyteni saa sen vuorostaan ladattua näkyviin) oli paras laulu toistaiseki varmaan missään lastenohjelmassa. Tai ehkä missään sarjassa ylipäänsä. Videoineen kaikkineen oli ihan uskomattoman tykki! Ja vielä osui aiheena niin lähelle ja arkaan paikkaan, että melkein itkin riipaisevan hienouden äärellä.

Color me beautiful

Pitkä hiljaiselo intoilun saralla ihan siksi, että netin nopeudet ovat olleet peräsuolen puolelta ja bloggerin lataaminen näin ollen mahdotonta. Mutta onpahan ollut aikaa tehdä muutamia jemmapostauksia (leffoista ja kirjoista) tulevan varalle. Nyt kuitenkin ihan tuoretta riemunkiljuntaa, sillä eilen päivällisreissulla mukaan tarttui kadunvarresta kaksi hiusväriä. Pinkki ja kiivin vihreä. Kestotavaraa. Olen taivaassa. ♥

Kuvat hämäävät, oikeasti vihreä ei ole noin harmaa tai tunkkainen, ja paketit ovat samankokoisia sekä glitterkimmeltäviä. (Tämän siitä saa, kun ei jaksa itse ottaa kuvia, vaan päättää kaivaa nestistä.)

Yhteensä maksoivat 115 bahtia, ja jos 1 euro on 40 bahtia, niin jokainen voi itse räknäillä kuinka hyvät kaupat tein. Ja pigmenttiäkin vaikuttaisi olevan aika ihanasti. Ainakin pakkauksen väritaulukon mukaan myös aasialaisten mustiin/tummanruskeisiin hiuksiin olisi saatavissa ihan selkeä värimuutos - puhumattakaan länsimaalaisten vaaleammasta hiusmateriaalista. 

Ei mitään ihan pieniä lupailekaan, olen utelias näkemää tämän todenperäisyyden.

Se, mikä vähän harmittaa, on se tosiseikka, että pinkki paketti oli ainoa laatuaan ja vihreitäkin oli enää kaksi. Kaikki muut värit olivat loppuneet, enkä voinut siis hamstailla kaikkia ihanuuksia. Kun olisikin ollut hyllyssä niitä kolmea erilaista violettia, sitruunankeltaista, tai edes jompaa kumpaa ihanuus-sinisistä. Mutta alkavalla viikolla aion pitää silmäni tarkemmin auki hiustuotehyllyjen luona nyt, kun tiedän, että tämmöisiä on olemassa ja saatavilla. Ja jos jotain löytyy, niin KYLLÄ ostan. Ruskeat hiukset saavat riittää heti, kun palaan kotiin.

Täydellisen ihana sähkönsininen! Tämän metsästys jatkuu.

Vähemmän söpöä fanityttöilyä

On taas vähän tämmöinen "verta ja suolenpätkiä"-kausi menossa. Katson väkivaltaisia pätkiä leffoista, haaveilen softaamisesta ja värikuulasotailusta, näen post-apokalyptisiä ja hyvin verisiä unia, pelaan räiskintäpelejä... Ilmeisesti supersöpöilevälle höttöisyyskaudelle on nyt menossa joku tasapainottava hetki, ettei ala ällöttää itseään. Oh well, ei se mitään, nääkin jutut on siistejä ja intoiluttavia.

Siis... pelaamista. Olen pelannut muutaman omistamani FPS:n viimein loppuun ja aloittanut jo läpi päästyjä uudestaan tavoitteena kerätä vielä niistä puuttuvat "suoritukset". Ehkä olen vähän hassu, mutta jos en saa jotain suoritusta kerättyä, alkaa se vainoamaan ja ärsyttämään minua. Ja on kivaa pelata pelejä uudestaan, enää ei pelota kävellä kulman ympäri. Yhden demonkin kokeilin. Kyseessä oli siis...

XCOM: Enemy Unknown

Sotilaita vetämässä alieneita dunkkuun. Kerätään expaa kehittämään taistelutaitoja, rahaa ja muita resursseja edistämään kehitys- ja tutkiustyötä, sekä ruumiita ja tavaroita tutkittavaksi. Vähän niin kuin shakkia, mutta nappuloiden määrä on eri. Minä liikutan omiani, sitten vastustaja liikuttaa omiaan. Näköyhteyteen päästessä ammutaan. Osumaa otettaessa toivotaan, ettei kuolla tai että ehtii vielä parantamaan ennen kuiviin vuotamista/seuraavaa osumaa. Aluksi meinasi turhautuminen iskeä, kun liikkuminen pelkästään hiiren avulla tuntui vaikealta, mutta sitten siihen tottui. Samoin kuin aseiden ja toimintojen selaamiseen normaaleilla liikkumanäppäimillä. Kiipeäminen paikkoihin ON vaikeaa, joten en tee sitä, vaikka se taktisesti olisikin fiksua. Melko raskas konevanhukseni pyörittää, välillä kuva jäätää tai puhe menee miten sattuu, mutta enimmäkseen ei. Ihan kivaa, mutta en sitten kuitenkaan tiedä – vähän turhan monta liikkuvaa osaa tämmöiselle ”TAPANTAPANTAPANAMMUNLYÖNSAATANA!”-tyyppiselle pelaajalle.