Hiusseikkailuja

Koska hiusten värjäys on aina ollut mulle vähän "Se Juttu!" niin toin toki itselleni Thaimaasta tuliaisiksi kahta eri pinkkiä, violettia, sinistä ja kahta eri vihreää hiusväriä. Ah onnea, ihan on syyhyttänyt päästä niillä hiuksia värjäämään ja Hailien kanssa olimmekin sopineet, että tammikuun lopussa voisimme taas sulkeutua ammoniakin huuruiseen kylpyhuoneeseen vaihtamaan kuontaloni väriä jälleen johonkin vähemmän luonnolliseen. Tarkoitus oli hyödyntää vanhat siniset jämät, yhdistää ne vadelmapinkkkiin ja saada aikaiseksi ehkä jotain vähän violetihtavaa. Kävi kuitenin vähän toisin.

Homma alkoi jo edellisenä viikonloppuna sillä, että Jyväskylän reissullani oli eräs ystävä lupautunut leikkaamaan hiukseni uuteen uskoon (tai noh, toiselta puolelta vaan otettiin lyhyeksi ja muu sai olla) ja tehtiin värinpoisto. Tummanruskeaan kun vähän heikosti voisi shokkiväri jäädä. Tässä vaiheessa tulos oli luonnollisestikin se aivan kammottava keltaoranssi, josta tulee ainakin itselleni elävästi mieleen tulehduspissa. (Kuten Nnan Ukkonen kauniisti tosetikin minun olevan nyt "kusipää".) Onneksi välivaihe on välivaihe.

Sitten olisi pitänyt maanantai-illan kähmeessä värjäillä. Ongelma: muuton myllertämästä kämpästä ei enää löytynytkään sitä muovipussia, jossa kaikki värit olisivat. Ei_vaan_löytynyt. Mutta kusipääksi ei jäätäisi, joten pikareissu kauppaan ja mukaan se valkoisin hopea-platina blondi puteli, mitä vaan löydettiin ja takaisin kotiin miksaamaan sitten sitä siihen sinisen jämään.

Mieheke kuvasi, me tytöt kun olimme atm kovasti kiireisiä.

Värjäysvaiheessa tuo vaikutti vielä ihan toimivalta, syntynyt vaaleansininen sävy oli meidän molempien mielestä ihan uskomattoman makea! Sitten vain odottelemaan värit päässä. Ja koska halusimme a) tukan vaalenevan kunnolla ja b)sinisen ehtivän tarrata, niin hengasin värit päässä melkein tunnin. Sitten suihkun alle huuhtomaan värit ja TADAA, peilistä seikkailun tulosta tarkastellessani vastaan katsoikin...

VAALEAN VAALEAN VAALEANVIHREÄ(!!!)-tukkainen tyttö. Osa latvoista jäi toki hämmentävästi oranssihtaviksi, mutta enimmäkseen väri on nyt tuo todella vaalea vihreä ja valkoisen keltainen. Hyvin hyvin hämmentävä väri, mutta ainakin lähetän taas vakaasti sitä "rekkalesboernu"-fibaa, joka on välillä ollut melkein piilossa. Sininen olisi toki ollut megaupeeta, mutta on tässäkin värissä oma viehätyksensä. Ehkä juuri sen takia, että tämä on niin... outo ja häiritsevä. :D Oli mitä oli, tällä mennään taas toistaiseksi. (Ei, ne hukkuneet värit eivät ole putkahtaneet mistään massiivisista etsinnöistä huolimatta.)

No, onpahan taas hiusseikkailtu. Mutta ei ollut eka kerta, eikä varmasti vikakaan. Pientä arkista jännitystä ja turvallisen tavallisuuden rajojen venyttämistä. ^__^

Tämä jännyys oli ohjelmassa Thaimaassa, kun
vaalea väri tarttui latvojen pinkkiin mutta ei tyven
violettiin.

Huoltajien kohoaminen

Elikkäs elikkäs... Kävin miehekkeen kanssa elokuvissa katsomassa Rise of the Guardians'sin (suomeksi nimi on vissiin "Viisi legendaa", mutta minusta Bingin ehdottama käännös on lystikkäämpi ja siis paikkansa tämän kirjoituksen otsikossa ansainnut). 2D:nä, kuinkas muuten. Ja suomenkielisillä dubbauksilla alkuperäisen äänitäyttelyn  sijaan, koska aikatauluihimme sopivissa päivänäytöksissä ei ollut muuta. Leffaa suosittelen ihan kaikille, muttan en Sellon Bio Rexissä (törkyhintaiset liput). Luvassa kokemuksen vatvomista, hihkuilua sekä tietysti spoilereita.

Lämminhenkinen, jännittävä, hyvin tehty, hauska, itkettävä? No kyllä. Animoinnin jälki oli hienoa, tarina mukaansatempaava, ja taistelukohtaukset dynaamisia. Loppu oli vähän lässy, mutta se kokoperheen animaatioelokuvalle annettakoon anteeksi - etenkin kun kompensaationa muuten meno oli varsin vaikuttavaa ja eeppistä. Tarinahan oli perusajatukseltaan se tavanomainen taistelu hyvän ja pahan välillä, minkä ei-imelästi käsittely klisheet välttäen oli erityisen hienoa. Lisäksi ihastuin kovasti tapaan, jolla tuttuja legendoja - Pakkasukko, Joulupukki, Hammaskeiju, Pääsiäispupu ja Nukkumatti - käsiteltiin.

http://thetfs.ca

Hammaskeijun ja fanityttöilevien "pikku hampaiden" (apukeijuja) visuaalinen ilme oli ihastuttava ja hampaiden keräämiselle oli annettu tavallisesta hammaslinnan rakentamisesta poikkeava selitys muistojen kirjastona. Hammashiiret oli muistettu. Joulupukin lahjoja eivät tehneetkään yksinkertaisina, uteliaina ja toheloina kuvatut tontut vaan jetit - vaikka pukki antoikin sympaattisten pikku-ukkojen uskoa niin. Pääsiäispupu oli lähes indianajonesmainen hahmo, joka kasvatti pienin jaloin varustettuja pääsiäismunia kukista ja matkusti maapallon halki tunneleita pitkin. Nukkumatti oli sisukas ja mykkä leijuva pullukka, joka pystyi tarvittaessa muovaamaan unihiekasta kaksi ruoskaa. Jopa venäläisittäin murtava tatuoitu Joulupukki lakkasi alun jälkeen nopeasti ärsyttämästä, kun tajusin, että miksi Pukkia muka pitäisi aina tarinoissa kuvata samalla muotilla. Ja erityisen hieno oli Pakkasukon taustatarinaksi luotu ajatus siitä, että hän on alunperin tavallinen hauskanpidosta pitänyt poika, joka jäiseen lampeen hukuttuaan sai uuden elämän Kuulta.

Joo, olisihan pääpahiksen voinut kääntää fiksummin. Ja Pakkasukko olisi voinut olla Pakkaspoika, jolloin alkuperäisen nimen - Jack Frost - nuorekkuus olisi säilynyt (mutta silloin toki olisi tullut ongelma aikaisemman elämän erisnimien kanssa). Mutta nämä ovat käännöstyön ongelmia, eivät niinkään elokuvallisisa heikkouksia, joten antaapi olla.

Ja lopuksi sitä hihkumista: Iiiik, Joulupukian käsivarsitatuoinnit! Aaaah, Pakkasukko! Daaws, Pupu! Tsihihi, pikku hampaat (joihin samaistuin kovasti! Ymmärsin jopa täysin miksi olivat niin ihastuneita valkotukkaiseen nuoreen päähenkilöömme. <3)! Kaikenkaikkiaan siis kiherrystä ja hihkumista aiheuttanut tapa viettää iltapäivää. Kuten mieheke sanoi: "Kulta, kai sä ymmärrät, että kunhan tää tulee DVD:nä, niin mehän hankitaan se?"

P.S. Itsehän sain taistella kyyneleitä vastaan useammassakin kohdassa, koska en oikeasti kehdannut rääkyä salissa, jossa oli vain pieniä lapsia mun ja miehekkeen lisäksi. Tyhmä ajatus, tiedän. Sen sijaan minusta erittäin söpöä ja oikeastaan kunnioitettavaa oli huomata, että salin varmasti isoin ja karvaisin äijä itki estoitta (omien sanojensa mukaan) "elokuvan käytännössä alusta loppuun".

Valoja yössä

Käytiin tässä pari päivää sitten miehen kanssa eräässä ruotsalaisessa tavaratalossa. Tarkoitus oli tehokkaasti ja nopeasti kiertää pulju ympäri listan kanssa ja hankkia vain sillä olevat tuotteet sen enempiä ajelehtimatta tai  heräteostoksiin sortumatta. Hahahaha, ei! Eli oli niitä ennalta suunniteltujakin juttuja, joita tultiin hakemaan, mutta lisäksi mulla oli ihan lupa ja rahaa vähän ajatella sisustamista.

Ja niinhän siinä kävi että koristetyynyjen, keittiön lisätason, roskapöntön, peltipurkkien, saippuapumpun ja suihkepullon lisäksi mukaan tarttui jotain ihan vain sen takia, että se sulatti sydämeni. Tai oikeastaan ne, niitä oli kuitenkin kaksi.

Saanko esitellä: Spöka x 2!

Kuvat lainattu osoitteesta http://www.ikea.com/fi/fi/ oman kameran akuttomuuden vuoksi.

Vaihtavat väriä, toinen punaisen ja toinen sinisen lähiväreissä. Korvat. Silmät. Häntätöpökin. Ne on niiiiiin söpöjäh! Kun näin nuo kaupan hyllyllä meinasin purskahtaa itkuun ja ruttasin poskiani ihastuksesta. Joten pakkohan ne nyt oli ostaa. Kotona piti heti ottaa molemmat kangaspusseistaan(!!! Joo, ei mitään pahvi- tai muovipakkauksia!) ulos ja laittaa keskelle olohuoneen lattiaa loistamaan. Mies vähän naureskeli, kun kipitin ympäri kämppää kääntämässä sälekaihtimia kiinni ja valoja sammuksiin, että nämä pääsisivät olemaan parhaimmillaan. Ja illalla on niin kiva mennä nukkumaan, kun ensin jonkin aikaa sängussä makoillessa yhdellä kyljellä katselee näitä ikkunalaudalla, ja sitten kylkeä kääntäessä vaan napsauttaa nämä sammuksiin. n__n <3

Ho ho hoo!

Pukki toi sarjakuvia, kenkiä ja mansikkalastuja. Selvästi olin ollut kiltti (kun en edes kupsahtanut).

"'Cause I found someone to carry me home"

Täällä ollaan edelleen, huolimatta ihan älyttömistä viime kuukausista.

Halusin nyt vaan ihan nopeasti sanoa, kuinka on mahtavaa miten välillä vaan uppoaa johonkin sarjaan, sen jaksoon tai kohtaukseen. Tänään elin pitkästä aikaa kunnolla mukana kokonaisen jakson ajan, enkä tehnyt muuta kuin ehkä kolmeen kertaan. Eli vähän kuin olisi mainoskatkot. Tärisin jännityksestä, taputin onnistumiselle - ja lopussa valui onnen kyyneleet, koska ihanaa kun kaikki järjestyy. Ja se, miten yhdestä lempikappaleesta voikaan tulla vielä vähän merkityksellisempi.



Fanitan siis Gleeta. Vaikka taisinkin pitää aiemmista tuotantokausista enemmän, kolmannesta saa vähän enemmän irti, koska tuntee jo hahmoja. Ja kyllä, olen jäljessä jopa suomalaisesta tahdista. Yritän vähän saada neljän päivän vapaani aikana sarjoja kiinni, mutta koska lupasin olla suorittamatta niitä(kin) niin en tiedä miten käy. Ja se on okei. Ne ovat vapaapäiviä ja minulla on tiedossa pulkkamäkireissu ystävän kanssa. Se voittaa sarjojen katsomisen.

"Huonoa" fanityttöilyä

Olen viimeaikoina tuntenut itseni varsin huonoksi fanitytöksi. Mitä tapahtui kyvylleni innostua, pukeutua, hehkuttaa ja olla välillä aika nolokin? Nytkin oli Hobitin yönäytös eli siis vallan passeli tilaisuus vähän intoilla samanmielisten kanssa. Fail! Olin väsynyt, pukeutuminen tuntui nolostuttavalta ajatukselta, en ollut halkeamaisilani innosta, eokuvan katsominen tuntui vain elokuvan katsomiselta (eikä siis elämää suuremmalta elämykseltä, jolle annetaan anteeksi enemmän kuin ei-fanitetuille) - en ollut edes itse jonottanut lippuani. Ei vaan sytyttänyt. Innostun näinä päivinä lähinnä Ponien uusista jaksoista. Ei se sarja edelleenkään kuulu suuriin fanityttöilyihini, mutta siinäkin fandomissa suurin viehätys on faniyhteisössä. Tulee mieleen ihan vanhat hyvät PotterPotterPotter-ajat. Kaipaan yhteisöllisyyttä, vellontaa, tuntemattomia joiden kanssa kuitenkin jakaa semmoisen epämääräisen kuuluvuuden ja läheisyyden tunteita. Ja tämän vuoksi olen vakaissa aikeissa heittäytyä Sherlock-fandomin riepoteltavaksi. Juu, sarjakin tuntuu mielenkiintoiselta ja hauskalta ja aika älykkäältäkin, mutta ennen kaikkea sen faniyhteisö fanartteineen, meemeineen, lentävine lauseineen ja yhdessä hihkumisineen ja odottamisineen vaikuttaa niin... voimaannuttavalta, hienolta, joltain jonka osa haluaisin olla.

Haluaisin ymmärtää vitsien taustat sekä syyn kaikkeen siihen hehkuttamiseen.

Ja sitten vain pää kylmänä... Mutta ihan rehellisesti sanottuna epäilen siinä käyvän lähinnä näin.

Miksi? No katsokaas kun minä olen innostuja... tai oikeastaan pikemminkin överiksi vetävä, pelottavan intensiivisesti kulloiseenkin innostuksenaiheeseen suhtautuva, aavistuksen sekaisin oleva fanityttö. Aiheidenkin valikoima on laaja ja täälläkin aina silloin tällöin esillä: psykiatria ja erityisesti sen historia, The Beatles, lumisade, (kausiluontoisesti) Huippumalli haussa, My Little Pony, tiernapojat, JYP, Disney-klassikot... ja lista jatkuisi vaikka kuinka, mutta tajuatte pointin. Kuitenkin olen tähän asti elämässäni kokenut lisäksi muutamaan kertaan semmoisen kaiken nielevän kertakaikkisen sekoamisen johonkin asiaan, että oksat pois ja pala latvaa. Semmoisen, etteivät normaali hypettäminen, asioista antaumuksella paasaaminen ja tärisevät kädet tuntuneet enää missään. Semmoisen, etten ole enää vain "aavistuksen sekaisin". Yksi oli juurikin Potterointi. Viimeisin on ollut Portal.

Intoilussa ja fanityttöilyssä on minulle niin paljon kaikkea voimaannuttavaa (jotka voivat ulkopuolisista kuulostaa kertakaikkiaan älyttömiltä hulluuksilta). Niiksi on laskettavissa ainakin jatkon odottamisen sietämätön ihanuus yhdessä muiden irrationaalisten tunnekuohujen kanssa, hormoniryöpyt ja fyysiset reaktiot (adrenaliini, endorfiini ja norabrenaliini, oih! Ja EKG:kin menis varmaan aika jännän näköisesti), sekä tietynlainen todellisuuspako. Kunnon hypetyksen ja intotärinöiden rinnalla ovat todellisen elämän välttämättömyydet (kuten syöminen, nukkuminen, koulu, peseytyminen ja ajoittain jopa muiden ihmisten seura) tuntuneet toissijaisuuksilta, joita voi lykätä vielä tämän luvun loppuun, iltaan, seuraavaan aamuun, huomiseen, myöhemmäksi. Paino laskee väliaikaisesti hieman, aktiivisuus muilla elämänalueilla laskee, taukojen pitäminen on melkein raivostuttavaa ja varmasti turhaa. Töihin/kouluun on tullut mentyä monta yötä valvoneena tai sitten parin tunnin unilla. Ennen pakollisia menoja olen saattanut herätä aikaisemmin, että vähän ehtisi edetä - edes pikkuisen, ihan sama kuinka vähän.

Ja sitten kun kaikki on ohi, tuntuu fyysisestikin pahalta ja loputtoman surulliselta, haluaisin vain kaivautua takaisin. Mutta kun niistä tunteista päästään, elämä normalisoituu. Tai ei vain normalisoidu, vaan sen arjen kanssa venkoiluun saa ihan uutta voimaa. Ja tämän voimaantumisen takia fanityttöily ja johonkin fandomiin hautautuminen on minulle ajoittain niin tärkeää. Todellisuuspaon jälkeen olen aivan erityisellä tavalla levännyt, atautunut, rauhoittunut ja seestynyt. Kun tuntuut saa keskittää ja oikein voimalla vyöryttää jonkin hyvin rajatun kohteen päälle, niin ei sitten jokapäiväiseen elämään edes kaipaa draamaa.

Minulle on tärkeää haluta puhua, vaikken sitten puhuisikaan.

Kuulemma olen kaoottinen neutraali tai neurtaali hyvis.

Mihin lokeroon sinä osut? Onko mielipide omasi vai jonkun muun? Miten nämä mielipiteet eroavat toisistaan?

Olevaisuuden pohdiskelua odotellessa yön leffapläjäystä, ei tässä kummempaa.