Pastellihattara

Vinkkikuva. Mitähän olisi voinut tapahtua?

Jos yhtään tuntee minua tai on seurannut tätä blogia, niin ei pitäisi olla yllätys, että jälleen tässä jokin aika sitten kyllästyin hiuksiini sellaisina kuin ne olivat. Tai siis... johan viimisestä kampaajakäynnistä on aikaa. Puoli vuotta, kuten Hailie tässä jokunen pivä sitten huomautti. Sehän on... melkein ikuisus (kun ottaa huomioon mun normaalin hiusten vaihtuvuuskierron).

25.6. kuontalo oli tuoreena näin komea.

Ja johan tuo oli alkanut näyttää aika kulahtaneelta. Joten mitäpä sitä likka muuta tekemään, kuin hiusvärihyllyä kohti. Mutta kuten vinkkikuvakin vinkkasi (ehe ehe), niin mukaan ei tarttunut hiusväri vaan pelkkä vaalennus. Alunperin tämä oli silkka sattuma, kun en osannut päätää mitä väriä seuraavaksi rokkaisin kuukauden tai pari. 

Ei muuta kuin kotiin ja tökötti päähän. Tao tässä tapauksessa kyse oli kylläkin lapsuudenkodistani nykyisen asumuksen sijaan, hiusseikkailu kun sattui ajoittumaan vierailun kanssa päällekäin. Miksikö? No koska äidillä on kokemusta ja ilmaisi halukkuutensa auttaa.

Siinä ne vaalenee.

Vaalennuksen vaikuttaessa aikamme kävi pitkäksi, joten joutessaan äiti sekoitti satsin ripsien kestoväriä ja värjäsi meidän molempien räpsyttimetkin. Vastapalveluksena lakkasin äidin kynnet ihkauudella märän asfaltin värisellä lakalla (äiti ihastui väriin niin kovin, että kävi seuraavana päivänä ostamassa lakan itselleenkin).

Huipputeknistä kemiaa.

Lopputulos: pastellihatara. Miellyin yllättäen paljastuneisiin karkkisävyihin, joten olen antanut tukan nyt vain olla (jo kuukauden). Antaa kätevästi lisää miettimisaikaakin, kun vieläkään en ihan osaa sanoa minkä värin seuraavaksi valitsisin.