Tulee-menee-market

Vielä eilen mulla oli ongelma: selasin nettikauppoja ja yritin löytää fiksun hintaista ja sopivan kokoista Pikachu-paitaa. Pitkillä tai lyhyillä hihoilla, kiva taustaväri... ei siis mitään ihmeellisiä vaatimuksia. Ongelmakohdiksi muodostuivat liian pienet koot, raglahihat, tyhmät värit tai sitten se yksinkertainen tosiseikka, että pulju ei lähetä tuotetta Suomeen. Hinta ei ollut kertaakaan se ongelmallisin asia. Ehdin jo vähän suruilla tätä epäreiluutta ja harkita ostavani liian pienen paidan, josta leikkaa-liimaa-askartelemalla ja huikeilla DIY-taidoillani tekisin jollekin vanhalle paidalleni muodonmuutoksen. Ha, ei tarvinut! Kiitos Aasia, nörtit ja valikoima, josta löytyy ihan mitä vain, kun sattuu oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.

Mulla on nyt Pikachu-paita! Ja Minni Hiiri goes geisha-paita. Ja joku söpönen animemangavideopeliörvelö-paita. Suosikkeihini kuuluvissa väreissä ja yhteensä maksoivat semmoiset 7 Euroopan rahaa. Olen onnellinen, ah ihana materia!

Tuosta ostostelupaikasta on vielä sanottava sen verran, että se tosiaan on olemassa vain viikonloppuisin ja päivänkin aikana kojuissa on eri tavarat ja myyjät aamulla, päivällä ja illalla. Plus tietysti on niitä kiertäviä kauppiaita, jotka liikkuu ja kantaa kaiken mukanaan. Joten tuuriakin oli näissä löydöissä. Siksi kiitän myös kohtaloa, näin oli selvästi tarkoitettu.

P.S. No ostin mä muutakin. Punaisen asustevyön (minä? Joo, ajattelin opetella asustamista. Jaiks!), kaksi semmoista taivuteltavaa rautalankapantaa (joille olen pari vuotta naureskellut, että ovatpas hölmön näköisiä. Mutta kun ne oli niin somia ja pilkullisia) sekä valkoiset balleriinat leikkimään työkenkiä (edellisistä halkesi toisen kanta). Ja tuliaisia, mutta ne on vielä salaisuuksia.

Ennen kuin kuolen

Tämä ei ole innostumista. Eikä ihan hehkutustakaan. Tämä on vaikuttuneisuutta.

Kuva Otavan sivuilta

Minulla on ollut pitempään tarkoitus lukea Jenny Downhamin kirja Ennen kuin kuolen (Otava, 2009). Ensin ei osunut koskaan kirjastossa kohdalle silloin harvoin kun kalenterini "nämä pitää lukea" lista sattui olemaan mukana, sitten halusin lukea jotain kevyempää, jotain ihan muuta. Lopulta tähän oli tartuttava ja jatkoin sinnikkäästi lukemista vaikka aluksi hieman jopa ärsytti. Onneksi jatkoin. Lopulta kirja imaisi mukaansa enkä malttanut laskea käsistäni kuin ihan pieniksi hetkiksi.

Ennen kuin kuolen kertoo 16-vuotiaasta Tessasta, joka sairastaa parantumatonta leukemiaa. Hän laatii listan asioista joita haluaa tehdä ennen kuolemaansa. Menettää neitsyytensä, rikkoa lakia, saattaa vanhempansa takaisin yhteen ja rakastua. Elää vielä kun voi. Ehkä lopulta se, mikä sai minut imeytymään kirjan maailmaan oli Tessan tekemät pienen pienet huomiot ympäröivästä maailmasta ja kyky millä hän tarttui niihin pieniinkin. Myös perheen reaktiot ja ystävän elämä kulkivat tiivisti mukana, oleellisena heijastumana kuolemaa tekevän tytön elämässä.

Vaikka kirjan aihe ei ole kevyt, ei sen lukeminen lopulta synkistä niitä muutamia lopussa vuotavia kyyneleitä lukuunottamatta. Tämä kirja on ylistys elämälle, muistutus siitä, ettei koskaan tiedä mitä tapahtuu.

Demoa etsimässä

Olen pelannut vähän demoja viime aikoina, kun paikallisen Internetin latausnopeudet yhdistettynä ilmeneviin, jopa useita päiviä kestäviin katkoksiin eivät oikein kestä uusien täyspitkien pelien lataamista. Mutta säästyypähän rahaa ja tulee tutustuttua kaiken näköisiin tuotoksiin, jotka tavallisesti varmaan sivuttaisin. Nyt ne ovat päässeet kokeiluun, koska olivat tarjolla tarpeeksi nopeasti latautuvina ja ilmaisina näytteinä. Hitsin hienoa. 

Analogue: A Hate Story 

Tältä peliltä en oikein tiennyt, mitä odottaa. Lajityypiksi määritelty vain ”indie.” Aluksi peli kiehtoi (hakkerointia, tekoäly), sitten muuttui lähinnä tylsäksi ja idioottimaiseksi (korealaisten nimien historiaa ja historiallisesti oikeita tapoja piirtää sukupuu), mutta päätin katsoa homman vielä hieman pidemmälle. Antaa mahdollisuuden parantaa, koska hakkerointia ja tekoäly. Ja onneksi tein näin, sillä pikkuhiljaa juonikuvio alkoi aueta ja pelin kantava ajatus muotoutua. Ei kovinkaan suurta toimintaa tai tiukkoja tilanteita, mutta lisää hakkeoritnia ja tekoälyjä. Ja koska pelin hinta on minimaalinen, niin voi hyvinki olla, että tämän seuraavan kerran pelejä hankkiessani ostan. Ei huono, mutta ei myöskään konseptina ihan helpoiten pureksittavissa.

indiecade.com

Blackwell's Asylum 

Tässä olisi paljon potentiaalia: hullujenhuone, pakeneminen, päähenkilö nimeltä Nellie (Tahtotila-viite, toim. huom). Mutta silti into lopahti aloituslatausten jälkeen suunnilleen puolessa minuutissa. En pidä tämän grafiikoista (liian kulmikasta ja vinksottavaa yrittäen olla jotain burtonmaista, mutta tuoden lähinnä mieleen jonkun lasten halpa-animaation), liikkuminen on vaikeaa, hidasta ja epätarkkaa (olkoonkin, että yrittää mallintaa lääketokkurassa ja harhaisena ympäriinsä menemistä, mutta silti), piiloutuminen on toteutettu typerästi (tuntuu kuin jäisin sittenkin esille). En hanki, enkä edes suosittele kokeiltavaksi. 

Space Pirates and Zombies 

Kuuntele miehistön keskenäistä natinaa, rakenna alus, kerää mineraaleja, rakenna lisää aluksia, kerää mineraaleja, hanki missio, matkusta galaksien siäisesti ja välisesti, kerää mineraaleja, rakenna aluksia, kuuntele narinaa, ammuskele vähän, taas narinaa ja mineraaleja. Nimen perusteella odotin enemmän räiskintää, piraatteja ja/tai zombeja. Mutta olikin lähinnä avaruutta ja byrokratiaa. Jollekinhan tämäntyyppinen pelaaminen voisi olla ihan Se Juttu, mutta ei mulle. Sori. 

BioShock

Romahtava salainen sivilisaatio. First person shooter. Vempaimia jostain sci-fin ja steampunkin välimaastosta. Zombien kaltaisia ihmishirviöitä. Little sister. Selkeitä suoritettavia missioita. Taktiikkaa, aivojumppaa, toimintaa. Olin todella pettynyt, kun demo loppui niin lyhyeen. Jätti nälkäiseksi, enkä voi tehdä asialle mitään vielä kahteen kuukauteen. Menee ostoon hetimmiten, kunhan pääsen takaisin Suomeen. 

lonewolf.nettisivu.org

Nation Red 

Zombien tappamista yksin tai ryhmässä. Demo on toteutettu niin, että peliaika on rajoitettu, eli vaikka säilyisit hengissä ja pärjäisit hyvin, niin peli loppuu kun aika loppuu. Joudut aloittamaan aina uudelleen alusta tai ostamaan pelin. Liikkuminen touteutettu vähän jännästi (hahmoa katsotaankin ylhäältä käsin ja liikkuu ylös, alas ja sivuille en tavalliseen ”Eteen, taakse ja sivuille”-kaavan sijasta), mutta siihenkin tottuu. Ei yhtään niin pelottava ja stressaava kuin zombie-pelit mulle yleensä, en panikoinutkaan horden lähestyessä. Emt, ehkä, tuskin. Ei varsinaisesti mitään uutta tai ihmeellistä, Left 4 Dead esimerkiksi on minusta parempi. 

Hell Yeah! 

Helvetin herruutta käsissään pitelevä luurankopupu, josta paparatsi otti kuvia kumiankan kanssa. Nyt se jahtaa sitä kuvien ottajaa lentäen ympäriinsä rakettirepulla ja keräten kultaa. Anteeksi mitä? No just sitä. Ihan hauska, mutta myös aika wtf. Demo riittää, en jää kaipaamaan pidempää pelikokemusta. (Ja jos olet Helvetin herra, niin kai sulla ois jotain keinoja sen kuvaajan löytämiseen ja/tai tuhoamiseen? Siis muitakin kun se rakettireppu ja ympäriinsä haahuilu.)

Row-täti kirjoittaa jälleen!

Se on tapahtunut! Salaisesti ja ihan huomaamatta. Kuulemma 27.9.2012. Miksei kukaan kertonut minulle?

entertainment.time.com

Ihan vahingossa kirjakaupassa huomasin, että J.K. Rowling on julkaissut uuden kirjansa. "The Casual Vacancy" on naisen ensimmäinen virallisesti aikuisille suunnattu kirja, mutta ihan kuin Potteritkaan lopujen lopuksi mitään "kevyttä ja kivaa" olisisvat olleet. No, tässä uudessa ei ole velhkoulua... ainakin näin päättelin.

Ei, en vielä ostanut tätä. Ei yksinkertaisesti ollut tarpeeksi käteistä mukana, ja lähin ATM (jota ulkkis voi käyttää) oli vasta asuntolalla. Mutta seuraavalla reissullani tuonne ostarille olen varautunut. Sillä onhan tämä saatava, läpi kahlattava ja hyvässä seurassa puitava.

Doctor Who ynnä Sherlock ynnä Florence + the Machine = mahtavuutta

Olen nykyään vähän huono fanityttöilijä (oi, kultaiset HP-ajat) mutta innostun välillä oikein kunnolla yksittäisistä asioista johonkin kohteeseen liittyen. Facebookin Doctor Who Finland ryhmän linkki aiheutti riemastunutta fanityttöilyä. Tämä on jotain upeaa:



Kuten jo otsikko sen kertoo: Doctor Who, Sherlock ja Florence + the Machine on minulle vastustamaton yhdistelmä.

Kuulin Doctor Whosta ystävältä aikoja sitten, mutta en jotenkin innostunut. "Joku äijä suhaa ympäri avaruutta poliisikopilla ja ilmeisesti myös matkustaa ajassa, kuulostaa tosi oudolta", taisi olla reaktioni. Silti kärsivällisesti kuuntelin ja yritin ymmärtää. Päätin antaa sarjalle mahdollisuuden kun niin moni mainosti keväällä sarjan tulemista Yleltä. Hyppäsin ensimmäiseen jaksoon mukaan vähän alun jälkeen, mutta liimauduin lievästä pihalla olosta huolimatta ruudun eteen. 7. toukokuuta statukseni olikin: Hailie 20vee ja ensikosketus Doctor Whohon. Sisälsi kiljumista ja säikkymistä. Tuon jälkeen liimauduin joko television tai Areenan eteen säännöllisesti. Aion sinnikkäästi odottaa kunnes Yle näyttää loputkin kaudet, mutta saatoin hurahtaa ja seuraan nyt muun maailman tahtiin eli odotan kolme kuukautta seuraavaa jaksoa.

Ouva alkoi tuossa jokin aika sitten puhella, että voisi alkaa Tohtori Kukaa katsoa, mutta ei halua myydä sieluaan halvalla. Vastaukseni oli kunnon fanitytön tavoin aluksi ainoastaan "Dinosaurs! On a spaceship!" mutta sain sitten itsestäni enemmänkin irti. "Et todellakaan myy sieluasi halvalla. Olin aluksi itsekin vähän epäileväinen, mutta kun se vaan on mahtava! Samassa sarjassa historiaa, nykypäivää ja avaruusseikkailua. Välillä kaikkia sekaisin <3"

Ouva jatkoi, että on törmännyt ainoastaan fani-ihkutukseen tai kaameaan haukkumiseen, joten oli puristettava itsestäni hieman lisää irti. Onnekseni olin törmännyt juuri facebookissa selventävään kuvaan.

Jatkoin selitystäni: "Tuota noin. Doctor Who on sarja, jonka aikana olen nauranut, itkenyt, kiljunut ja ollut tajuttoman onnellinen. Minä ainakaan en osaa ikinä ennustaa jaksojen käänteitä vaikka toki Tohtori aina pelastaa, mutta se tekee kaameista Moffat -jaksoista (käsikirjottaja) siedettäviä."

En tiedä onko Ouva päätynyt vielä Whota katsomaan, mutta ainakin selitykseni oli kattavin mihin hän oli törmännyt. Minä olen huono katsomaan televisiosarjoja, koska en malta rauhoittua ruudun äärelle vastaanottamaan jotain niin valmista, silti huomaan odottavani innolla jouluspesiaalia, jolla seitsemän kausi jatkuu. Tulejo!

Varastelusta seuraa lisää varastelua.

Pistäydyin tyttöjen kanssa leffassa. Vähän arvottiin vielä lippuja ostaessa, että mennäänkö katsomaan Taken 2 vai Stolen, kun olivat alkamassa samaan aikaan ja kummassakin olisi samat kantavat teemat: kidnappaus sekä sitä johtuvaa toimintaa ja draamaa. Lopulta päädyimme tsekkaamaan jälkimmäisen, sillä totesimme, ettei Taken 2 tarjoaisi trailerin perusteella ykkösosaan nähden mitään uutta, ja siitä taas en itse ollut erityisemmin pitänyt. Ja vaikka Stolen kuulostikin juonellisesti lähinnä sen kopiolta, niin pitihän sille antaa mahdollisuus. Eri tekijät, eri näyttelijät, näillä voisi olla parempi näkemys. Spoilereita taas luvassa.



Leffasta itsestään ei sitten kuitenkaan ole paljoa sanottavaa. Oli rosvoja, draamailivat keskenään ja yksi meni vankilaan muiden jätettyä hänet rikospaikalle. Takaa-ajokohtaus parkkihallissa poliisiautojen kesken. 10 miljoonaa katosi aika arvattavalla tavalla, vaikka sitä pidetäänkin muka-salaisuutena leffa puolivälin paikkeille asti. Tyyppi pääsee vankilasta, osuutensa haluavat ex-rikoskumppanit kaappaavat sen tyttären. Uhkailua ja kiristystä. Poliisi ei usko ketään. Criminal mastermind pistää tuulemaan ja sitä on ajoittain ihan nautinto katsoa. Hauskojakin juttuja, mutta enimmäkseen muka-hauskuutta. Kultaa, joka ei paina mitään (Tämä ärsytti ihan todella. Jos sinulla on jalkapallokassillinen kultaharkkoja, niin et kyllä pysty raahamaan sitä mukanasi, saati edes kahden ihmisen voimin nostamaan sitä suorille käsille. Kulta painaa. Paljon). Ennakoitava lässynlääloppu, jossa pahat tyypit on kuolleet, hyvä vankilassa käynyt jätkä sai perheensä, eikä viimeistä kultakimpaletta tietenkään heitetty järveen, vaikka poliisille niin uskoteltiinkin. Ja AINA on joku paraatipäivä.

Jos on tarpeeksi tylsää, niin voihan tuon käydä katsomassa. Kun ei se huono ole, se vain ei ole hyväkään. Semmoinen keskiverto, jolla on hetkensä, mutta kompastuu kliseisiin ja hollywoodeiluun. Nyt pohdin, olisiko sittenkin pitänyt käydä katsomassa se Taken 2?

Ostoskori

Kun Hailie kerta sohaisi tuota ”näin tutustuin blogien maailmaan”-muistolaatikkoa, niin kyllä kai minäkin. Omaa päivän asuani en ajatellut heti perään heittää, vaan mennä sitä toista tietä, eli esitellä ostoksiani. Jep, meikäläinen vähän nettishoppaili getDigital-sivutolla (tarjolla saksaksi ja englanniksi) tuhlaten aika monta kymmentä euroa ja tullen taas vähän onnellisemmaksi ihan silkasta materian omistamisesta. Lisäksi kerrankin ulkomainen mesta, jossa ei tarvinnut maksaakseen PayPalia eikä luottokorttia (kun ensimmäisestä en tykkää ja toista en omista). Tein kollaasinkin, kuvat pöllitty tuolta nettipuljun sivuilta, ja ihan omin kätösin tehty kökköhäivytykset ja ällö-laventeli taustakin. Kas kun tältä ne ostoslista-kollaasit näyttivät silloin joskus, kun blogeja aloin lukemaan. LiveJournalissa. Ja kaikilla oli pinkit tai mustat taustavärit ja mangasilmä-avatarit. Silloin joskus 2003 ja 2004.

Ja hyvän ostosesittelyn tavoin aion nyt kertoa vähän jokaisesta tuotteesta erikseen. Ihkutusta siitä, kuinka ihania nää on hypistellä (tai vaihtoehtoisesti itkemistä väärän kokoista vaatteista tms) en pysty vielä tarjoamaan, kun vasta ovat pakettina matkalla. Sinne kotiin. Ja mä oon täällä maapallon toisella puolen vielä pari kuukautta. Että vähän niin kuin olisin joululahjoja itselleni jemmaan ostanut.

That's not my team-teeppari. Koska Space Impact ja Pac-Man ovat klassikoita, niin tokihan yhdistelmäkin on klassinen. Ja läppä nauratti ääeen. Ainakin minua, ja sehän riittää. 

Rainbow Dash-teeppari puolestaan oli minusta riittävä syy tulla viimeinkin kaapista My Little Pony (gen. 4)-intoiluni kanssa. Hei, olen Ouva ja olen Brony (tai oikeastaan Pegasister, kun kerta olen naispuolinen). Olen jo jonkin aikaa haikaillut MLP-vaatetta tahi asustetta, mutta kaikki ovat olleet joko korneja, turhan imeliä, mahtailevia tai muuten vain eivät yhtään mun tyyppisiä. Tämä puolestaan iski: esteettisesti miellyttää silmää, ja jos katsoja ei harrasta Internettiä, niin kuvaa voi erehtyä pitämään ihan muuten vaan pegasoksena sateenkaarijouhilla.

Fosfori-sormikkaat. Koska ne hohtaa pimeessä! Siis HOHTAA PIMEESSÄ!!!! Tajuuttekste?!? Ja mustassa valossa, mutta se on ihan sivuseikka. Kuka nyt muka menis diskoilemaan sormikkaissa? Olen näistä ihan todella innoissani - viimeinkin sormikkaat, joissa on joku juju. Ja vieläpä pimeässä hohtaminen. Kai mä mainitsin sen jo? Mutta siis päiväsaikaan nämä naamioituvat mukavasti ihan vaan raidallisiksi kintaiksi. Ninjailevat siis.

 ”Any key” ja ”Panic key”. Sillä tietokoneen näppis ansaitsee viimeinkin sen näppäimen, jota voi painaa, kun kone herjaa ”press any key to continue”. Paniikkipainike oli vaan kiva lisä, ja kun kerta olin jo tilausta tekemässä niin tuumailin notta miksipä ei. Meinasin ostella vielä vaikka mitä muutakin, mutta sitten tulin vilaisseeksi loppusummaa verojen ja postikulujen jälkeen... En ole ökyrikas enkä kulutusluottoilija. Vielä(kään).