Huippuleipuri haussa

Tai niin kuin vaihtoehtoinen (ja paljon kuvaavampi) nimi tälle kirjoitukselle kuuluu: "Ei taas mennyt niin kuin Strömsössä." Kun ei mennyt.

Löysin netistä siis keksiohjeen. Helppoa ja kivaa, minulle luvattiin. Kuvat työvaiheistakin näyttivät niin pirteitä ja inspiroivilta. Joten kun Hailie eräs... perjantai (?)... "piipahti käymsässä töiden jälkeen", niin eipä muuta kun tuumasta toimeen ja leipomaan keksejä.

En edes missään vaiheesa lähtenyt kesken ohjeen soveltamaan omiani, vaan tein juuri niin kuin Hailie minulle koneelta luki. Piatsi että rasva oli loppu, joten käytin valmiiksi vaahdotettua kermavaahtoa semmoisesta struutta-purkista. Mutta vielä tässä vaiheessa molemmat taikina näyttivät siltä miltä pitikin ja saatoin jo sieluni silmin nähdä nonparellikuorrutteiset kierrekeksini äyttämässä houkuttelevilta ja leikkisiltä.

Ja nyt seuraa kuvakollaasi, joka ei sovi kaikista herkimmille. Ensimmäisenä vuorossa siis se, miltä tämän piti näyttää, ja sen jälkeen se rujo totuus.

Kiemurakuvioisia sokeriherkkuja!
salttree.net

Teurastettu mato-muotoinen alieni.
Kuvanut Hailie.

Mutta maku onneksi oli kohdallaan, joten jahka tokenimme siitä kaikesta hysterianauramisesta, mitä prosessi meissä kaikessa kamaluudessaa lietsoi, niin saatoimme vielä istua alas nauttimaan teetä ja... öh... keksejä. (Tai niin kuin me sanoimme: silvottua sateenkaarimatoa. Sillä selvästihän tuo rulla näytti pikemminkin alienilta ja vuosikin semmoista moniväristä nestettä, joka lopulta sekoittui kuravelliksi. Päätelmä: Tämä olento lentää halki taivaan ja muodostaa sateenkaaret. Paitsi ettei enää, kun me syötiin se.)

Kuravelliksi sekoittuvaa sateenkaarilitkua ja murha-aseena
käytetty veitsi. Brutaalia ja psykedeelistä.
Kuvannut Hailie.

Elonkerjuu

Kypsyvät marjat, hedelmät ja sienet. >__< *kya* Olen kykkiny tihkusateessa marjapuskissa, raapinut käteni verille taistelussa karviaisia ja vadelmia vastaan, maannut aurinkoisella kalliolla mustikkajahdin lomassa, kurotellut omenoita (ja syönyt niitä poimimisen ohessa hävyttömän määrän), keitellyt hilloja ja täyttänyt pakastinta talven varalle.

Sitten olen vielä tehnyt osan tästä puuhailusta Nnan kanssa. Hänelle olen myös antanut nurkissa pyöriviä lasipulloja ja -purkkeja rouvan omia säilömisiä varten (mie käytän muoviastioita, joten lasiset joutavat mennäkin). Oh, loppukesä ja elonkorjuu. ♥

Nna myös antoi minulle nämä. Ruurunmarja-mustikkahilloa, om nom.
Ja ruusunlehtihyytelön saatesanat olivat lähes herkistävät:
"Koska olet minun Ruususeni."

Korruptointia

Olipa kerran eräällä nörtillä ystävä, joka oli kiinnostunut tämän nörtin harrastuksista. Yksi niistä harrastuksista oli pöytäroolipelaaminen eli ropettaminen. Lisäksi tällä ystävällä oli työkaveri, joka oli myös kiinnostunut ropettamisesta. Joten tapahtui sitten eräänä päivänä niin, että tämä nörtti, pari hänen kokeneempaa ropettaja-nörtti-ystäväänsä sekä nämä kaksi uteliasta mutta kokematonta kokoontuivat samaan paikkaan tarjoamaan nyypille tilaisuus katsoa, josko kokeilunhalu muuttuisi innostukseksi. 

Ja kävi myös niin, että Deadlands: Hell on Earth teki hurmaavalla Wasted West post-apo ydintalvisettingillä tehtävänsä. Kaksi uutta roolipelaajanalkua on lähtenyt tälle tielle.

www.roadkilltshirts.com

 

Ei kun oho! Täähän mun piti laittaa... :P

secondaryideas.tumblr.com

Tervetuloa joukkoon kummaan, "Leipäsäkki" ja "Lataatui"! ♥ (Ja ehkä ensi kerralla on niitä keksejäkin.)

Rauhallinen reuna

Leffailin työputken päättymisen (jej, jopa huominen kokonaan vailla työvelvoitteita) ja vapaaillan kunniaksi suuntasin elokuvateatteriin tsekkaamaan... jotain. Vaihtoehtoja oli kaksi: Monsterit Yliopisto tai Pacific Rim. Ja huonoja Bing-käännöksiä selkolukevat varmaan arvasivatkin jo, kumpi voitti lippuluukulla käydyn sisäisen väännön. Kaksdeenä, tietenkin.




Joo, myönnän jo heti kättelyssä, etteivät tämän elokuvan vaakakupissa painaneet vain hyvät arvostelut (onko niitä?), tarinalliset odotukset (ihan sama vaikka olisin 2,5 tuntia tuijottanut staattista lumisadetta), tai piukkapeppuiset näyttelijät. Kuten tarkkakorvaiset ehkä huomasivat (tai hyvämuistiset minua joskus kuunnelleet muistavat) niin tuo lakoninen, kuivakka ja aavistuksen ironinen trailerissakin kuultu tekoäly on GLaDOS! SIIS GLaDOS!!!!!11 Ei Ellen McLain vaan todellinen rakkaus-AI:ni itse (jup, leffaan on tarkoituksella lainattu ihan eksaktisti Portalin pää"pahiksen" äänet). ♥ ♥ Joten jo ihan tämän takia halusin elokuvan nähdä.

Ja oh hoh kun oli hieno elokuva! Mega-robotteja (=Jägerit), merenalaisia alieneja (=Kaijut), naurettavan kokoisia aseita (PLASMAKANUUNA ♥), väkivaltaa suhteettomissa mittasuhteissa. Ja se oli niin kauniskin! Kromia, mattamustaa, lasipintoja, kultaa, ruostetta, merta ja sadetta. Kaikki tämä värien ihana sekamelska räjähtämässä verkkokalvoille höystettynä lävistävän kirkkailla noenväri-efekteillä. Kaikesta tästä tuli hyvin elävästi mieleen sarjakuvat ja hyvin tehty anime. (Oikeasti! Kaunista mecharämistelyä! Kui siistiä!) Ja kaikki tämä upeuden tajuaminen jo ennen kuin GLaDOS puhui sanaakaan (olin itseasiassa jo unohtanut odottaa sitä, kun kaikki oli niin tajuntaaravistelevan herkullista mannaa alkaen Gipsy Dangerin pyörivästä ydinreaktorisydämestä aina kertoja tupakasta käheään ääneen - ja tämä siis jo ennen varsinaisia alkutekstejä!)

Lisäksi on mainittava elokuvan musiikeista: ovat pojjaat tehneet hyvää työtä. Tunnelmaa nostattavaa, saumattomasti toimintaan sopivaa, teemallisesti sopivan sci-fiä, sopivan toimintamusaa ja sopivan... animea? Aasialaista? Samuraita? Dunno, mut se mitä yritän sanoa on, että musiikkiraidat tuovat näin jälkeenpäinkin pelkiltään kuunneltuna mukavasti leffan liifiksiä takaisin.

Kaikenkaikkiaan olen ihan superinnoissani tästä leffasta, enkä oikein osaa vielä ajatella. Se oli niin hyvä >____< Elokuvateatterista ulos kävellessäni tunsin oloni ekstaattiseksi, hilpeäksi, miltei leijuvaksi ja tanssahtelevaksi. Olin rakastunut, liikuttunut, koin "jälleennäkemisen" riemua (GLaDOS), menettämisen tuskaa (se loppui!!!!). Jalat tärisivät, hameenhelmat nousivat tuulessa ja tuntin kumma yhteenkuuluvuutta maailmankaikkeuden kanssa. Solujen väliset synapsini tuntuivat käyvän ylikierroksilla, olin hyperherkkä, tunsin suorastaan... säteileväni (ja pikemminkin siis vihreää radiaatiota kuin mitään kultaista lumovoimaa).

Ja en ihan tiedä, oliko läppä Kaiju-muurista ja näin luotu mielleyhtemä Legend of the Five Rings-ropeen tahallinen
vai vahinko, mutta tämän nörtin mieltä se ainakin lämmitti.

P.S. Minun maailmassani on räiskettä ja mäiskettä ja hyvää sci-fiä ilman sitä ällöä, kliseistä ja kökkä rakkaustarinaa! SITÄ EI KOSKAAN TAPAHTUNUT! *jedi mind trick*

Kotiapulaisten kokkikurssilla

elli-in-wonderland.blogspot.fi

Tässä jokin aika sitten (okei, okein, HUHTIKUUSSA!) luin viimeinkin Kathryn Stockett'n kehutun kirjan "Piiat". Hurmaava! Mukaansatempaava. Silmiä avaava. Luin tätä busseissa, junissa, koulussa joka ikisellä mahdollisella hetkellä, ja tietysti kotona onnessani aina pitkälle iltaan. Onneksi teos ei ole kuin 611-sivuinen, joten järkäleromaaneihin totuneelle tämä oli loppujen lopuksi aika palanen kakkua vaan. Tai piirakkaa.

Itse kirjasta ei oikein muuta sanottavaa ole (LUE SE!), mutta ajattelin jakaa tässä yhden reseptin suoraan kirjasta nyt, kun olen sen itse koekokannut. Ja olihan ruoka kirjassa varsin kantava teema.

Ken tästä klikkaa, spoilaantuu varmasti. O-ou!
Mutta ei, tämä on se toinen kirjan resepteistä. Ja tätä en kokeillut.

No niin, ja asiaan.

s. 65

"Kana on lionnut kirnupiimässä", minä [Minny] sanon. "Nyt sekoittakaa kuivat aineet." Kaadan jauhoja, suolaa, lisää suolaa, pippuria, paprikajauhetta ja hyppysellisen cayennepulveria kaksinkertaiseen paperipussiin.
"Nyt, pankaa kanapalat pussiin ja ravistakaa sitä." 

Näin tehtiin meilläkin. Tämän jälkeen sekä kirjassa että oikeassa elämässä pannulle pantii reilusti rasvaa, johon kanat laskettiin kuplimaan ja ruskistumaan (eli uppopaistettua nannaa oli tiedossa). Ja uskokaa tai äökää, mutta lopputulos oli oikein maihtuva. Piimä sitoi leivityksen kanansiipien ja -koipien pintaan, toi aavistuksen sävyä makuun olematta hyökkäävä ja koko homma toimi kaikin puolin. Kaveriksi kana sai vielä Poppamiehestä ostettua kastiketta potkua antamaan. Sormianuoletuttavan hyvää.

Tohtori tuli kaupunkiin

Sherlock-fanit ovat juuri toipuneet trailerista (tai siis ei, mutta voidaan leikkiä) kun BBC meni ja julkaisi uusimman tohtorin! On haikeaa hyvästellä Matt Smith, mutta tilalle saamme Peter Capaldin, joka on, jälleen kerran, tavattu jo aikaisemminkin Whossa. Jakso on The Fires of Pompeii ja hahmo Caecilius.

Tähän astisista nuorimman tohtorin tilalle astuu 55-vuotias skottimies. Ei paha. Innolla odotan millainen Capaldin tohtorista tuleekaan. Vielä saa fanityttö kyllä odottaa, sillä 50-vuotis spesiaaliinkin on aikaa sen tulessa vasta 23. marraskuuta.

  

Ihanaa kun fandomeissa tapahtuu nyt! Vaikka tumblrin perusteella sekä sherlocianit että whovianit ovat aika rikki. Whii!

(Giffit: Piece of human garbage ja trenzallore)

The moment Sherlock-fandom went crazy...

...over a mustache. Teitä on varoitettu.



Ja nyt ei voi kuin lainata Feytä: "House Fangirl - Hear me squee!"

(Oi, oi, oi! Pää täyttyy onnellisesta pörröisyydestä, jonka vain intensiivinen joukolla odottaminen ja oheishypettäminen saa aikaan. ♥ )