"Wondrously strange novel."

Liian pitkästä aikaa sain taas jonkun kirjan luettua. Kirjan, jota en ole jo lukenut aikaisemmin tai joka ei ole koulutöihin liitännäinen. Ja taas mietin, että miten ihmeessä olen voinut antaa lukemisintoni laantua. Kansien välissä avautuu aina toinen maaima, uusi seikkailu, jonkun toisen sielunmaisema. Tutustuin uusiin persooniin, myötäelän, arvailen, jännitän. Ja ennen kaikkea inspiroidun.

Tämänkin kirjan oti luettavakseni kolmesta syystä. Ensinnäkin tarvitsin jotain luettavaa kaukomaille mukaan otettavaksi ja tämä nyt sattui olemaan kätevästi mukana kulkeva pokkari. Toisekseen halusin nähdä, miten kirjailija on onnistunut nivomaan tarinan yhteen tekstin seassa oleviin vanhoihin valokuviin. Ja kolmanneksi kirja kertoi eriskummallisista orpolapsista. Varsinkin viimeinen seikka oli tärkeä, sillä olen jo kohtalaisen pitkään elätellyt ajatusta, että tekisin lastenkoti-larpin, ja ajattelin kirjan olevan omiaan innoituksen lähteenä. Kyseessä on Ransom Riggs'in esikoisteos nimeltään ”Miss Peregrine's home for peculiar children”.

Sisällöllisesti kirja oli jotain minulle uutta: fantasiaa, mysteeriä, teinidraamaa, traagien rakkaustarina, sekä varjojen kauhuja sekoitettuna seikkailuksi ja ilmeisest sarjan avausosaksi. Ikään kuin vähän vinksahtanutta nuorisokirjallisuutta tai uuskummaan kallellaan olevaa, mutta ei kuitenkaan ihan. Jotain opuksesta teemoineen kertonee se, että kirjasta ollaan kuulemma tekemässä elokuvaa ja ohjaajana toimisi Tim Burton (tietolähteenä siis kanssablogaaja Hailie). Kyllä, tarina on ehdottomasti Burtonmainen. Hyvässä ja pahassa. Nautinko sen lukemisesta? Kyllä, vaikka loppua kohden homma minun makuuni vähän lässähtääkin. Ja kuten todettua, jatkoa lienee luvassa, sillä niin avoimiksi langanpäät jäivät. Käytetty clifhangeri itsessään ei kutkuta minua, en jäänyt raastamaa hiuksia päästäni turhautumisen kourissa, vaan olin lähinnä pettynyt. Olisin odottanut jollain tasolla synkempää ja raadollisempaa lopetusta, vaikka voinkin ymmärrtää tarpeen viimeisten sivujen toiveikkaaseen tunnelmaan. Mutta enköhän minä sen jatkonkin sitten aikanaan lue. (Jos kirja olisi tarkoitus sittenkin toimia yksinään, niin metsään menee: lukija jätetään aivan liian tyhjän päälle ihmettelemään, että mitäs seuraavaksi.)