Ehdottomasti ei "päivän asu"-kuvia

Luvassa kuvapostaus, joka syntyi vähän vahingossa. Eräänä iltapäivänä olohuoneessani käytiin läpi/heitettiin pois edellisen vuokralaisen jälkeensä jättämiä pahvilaatikoita ja... noh... tulos oli jonkinlainen kaheleiden ja rumien vaatteiden esiinmarssi.



Taiteellinen pose kummallisen haalari-asian kanssa.
Sienihattukin edustaa (ja tuo mieleen Veltto-Virtasen).



Kamaluuspunainen, joka tuntui samettimuovilta,
näytti joustavalta käärmeennahkamakkaralta ja muutenkin
oli aika ehdoton must kuvakavalkaadiimme.



Kesämekko mallia ruma. Kuva ei vaan tee oikeutta
tuolle hirvitykselle. Se ei edes ollut ryppyinen, tuo
materiaali vain oli tuollaista!



Kamalimmat kenkäparit. Keltaisilla oli ihan selvästi NENÄ ja nuo
toiset olivat karvaista lehmäkuosia.



Epäilyttävä cosplay-asukin löytyi.
(Ja koska vieraileva tähtemme suostui kuvaan asu päällä
 vain jos lupaisimme kasvojen sensurointia, niin...)



Ryhmäkuva! Erityisistä helmistä kootut asukokonaisuudet.
Kuva ei valitettavasti tässäkään tee rytkyille täyttä oikeutta.
(Ja ei, nuo eivät olleet pyjaman- vaan puvunhousuja.)



 Mitä tästä opimme? Ainakin se, että tyylikkyyttä ei aina voi ostaa rahalla, kas kun näitä kauden malliston todellisia aarteita ei löydä kaupoista. Paitsi ehkä UFFilta, sillä niiden keräyslaatikkoon kaikki lopulta kipattiin. Paitsi tuo sienimyssy, siihen Hailie kovin ihastui.

Ja loppuun vielä menetettyjen mielenterveyspisteiden hengessä erään klassisen mutta silti geekyn kravatin solmimistutoriaalin toteutus.



Lopputuloksena oma Pieni Ei-Niin-Muinainen.



One of the nine clouds

Nyt se on tapahtunut: yksi seitsemästä taivaasta sijaitsee maan päällä. Ja minä olen käynyt siellä. *innostunutta räpistelyä*

Okei, okei, selitän. Luodaanpas vähän mielikuvamaisemaa: Mikä tekee ihmisen todella onnelliseksi? Miten olisi kupillinen kuumaa juotavaa hyvän kirjan ääressä? Paranisiko tilanne vaikkapa suussasulavilla leivoksilla (juustokakkuja! kotitekoisia konvehteja!) ja kauniilla astioilla? Tarjoilijalla? Loputtomalla kirjavalikoimalla ihan siinä vieressä? Noh, tämmöinen paikka löytyy ainakin Tartosta.

www.maitseelamused.ee

Kyseessä on siis Cookbook, joka on nokkelasti nimetty ja liikeideataan nerokas kirjakahvila. Siis kirjakahvila. Pöytiintarjoilulla. Kahvilan esittelysivut (joilla kannattaa käydä jo ihan kuvien takia) sanovat siitä seuraavaa:

"Cookbook is warm little cafeteria in the heart of the Tasku shopping centre – in the Rahva Raamat bookstore. You can enjoy a cup of tea or a slice of our delicious cake alongside reading an interesting book or magazine. [...]We offer our everyday gourmet, which certainly fits into a tired shoppers day or for business lunch."

Voiko olla mitään parempaa tapaa olla kahvilassa TAI kirjakaupassa, kuin hortoilla täpötäysien hyllyjen välissä, valita kirja tai pari omistettavaksi ja kotiin asti odottamisen sijaan voitkin saman tien samassa liiketilassa istua alas viihtyisään, valoisaan ja useita erilaisia pöytä&tuoli-ratkaisuja tarjoavaan kahvilaan? On sohvaa, nojatuolia, baarijakkaraa ja tavallisempaa kahvilapöytää tuoleineen. Ja sitten on vielä pöytään lasin alle upotetut avoimet keittokirjat koristeina. Kyllä kelpasi istua aika huomattavan pitkään.

Minun, miehekkeen ja työkaverin kakut, kupposet ja yhden kirjakin.

Ja sitten pitää tietysti puhua siitä, mitä tarttui mukaan kotiin vietäväksi. Eli ostoskorikatsaus tuosta kirjakaupasta (mutta joka voisi yhtä hyvin olla katsaus koko ostoskeskuksesta tehtyihin hankintoihin, sillä en tosiaan löytänyt/kaivannut sieltä tämän jälkeen mitään muuta).

Now Panic and Freak Out
Kaikkien "Keep Calm"-juttujen vastapaino, eli kirjanen täynnä elämän turhuutta, luovuttamista, pessimismiä ja panikointia pyöritteleviä mietelauseita. Koska mietelauseet. Ja ne "Keep Calm"-jutut. ♥ Tämä on jo tietysti luettu läpi ja nauroin ääneen melkein joka aukeamalla joko puhtaasti huvittuneisuudesta, hämmennyksestä, samanmielisyydestä tai sitten epäuskosta ja päätään nostavasta... jos ei nyt ihan paniikista, niin jostain rinnakkaistunteesta.

William Gibsonin sci-fi-"trilogia"
Tämän sarjan (tai "sarjan", kuulemma eivät välttämättä tarvitse toisiaan) olen halunut lukea siitä asti, kun sen Bangkokissa eräässä megakirjakaupassa näin. Silloin kuitenkin vielä epäröin sen kriittisen pisteen erran ja jätin opukset hyllyyn. Virhe, joka jäi vaivaamaan. No, nyt se on korjattu, kun miehekekin näitä kiinnostuneena hypisteli. Pattern Recognition, Spook Country ja Zero History ovat nyt minun! *muhahahaha*

Mira Grantin (aka Seanan McGuiren) Newsflesh-trilogia
Toinen kolmen kirjan pakkaus, johon ihastelin jo Bankokissa, mutta raahatessani sylissä jo viittä kirjaa, kärsivät nämäkin kodittoman kohtalon. Kunnes nyt ne tulivat taas vastaan ja korjasin tämän(kin) virheen. Feed, Deadline ja Blackout ovat ymmärrykseni mukaan täynnä zombeja, jonkin asteista post-apoa, polittista vääntöä ja jännitystä. Odotan tältä sarjalta suuria.

William Gibsonin ja Bruce Sterlingin "The Difference Engine"
Steampunkkia tyypillisesti sci-fiä/cyberpunkkia tuottavalta kaksikolta. Oikeastaan miehekkeen ostos (tai siis minähän sen ostin, mutta hänen toiveestaan ja hänelle), mutta sen verran kiinnostaa, ettän enköhän minäkin tämän lue. Varsinki jos nuo muut Gibsoni ostamani kirjat ovat niin hyviä kuin odotan.

Sue Townsendin "The Woman Who Went To Bed For A Year"
Ei lainkaan minun ostokseni, vaan nimenomaan tuon kakkua ja kahvia kanssamme särpineen työkaverin. Näytti vain hyvältä kuvassa, että rivit ovat tasan. (Ja työkaverin mukaan ihan kökkökakka koko opus.)

Alla hjärtans dag

Ystävänpäivä tuli ja meni, ja tsehän en ole koskaan kuulunut kyseisen spesiaalipäivän faneihin. Tai edes ystäviin. Joten kun Finnkino alkoi mainotaa uusimman Die Hardin ennakkonäytöstä ystävänpäivälle, niin miehekkeeni kanssa tuumasimme tämän kuulostavan aika hyvältä ajatukselta. No, erinnäisten mutkien kautta kävi kuitenkin niin, että tostaina aka 14.2. kuitenkin istuimme kaveriporukan kanssa meillä kiskomassa kakkua sokerihumalan toivossa samalla toisiamme herjaten. Mutta elokuva ei kuitenkaan ollut täysin kuopattu ajatus: se oli ohjelmassa sitten perjantaina. Ja vain minun ja miehekkeen sijaan meitä oli 7 hengen porukka, joka kaipasi elämäänsä vielä yhtä action-pätkää.


A Good Day to Die Hard ei varinaisesti ollut mikään erityisen... erityinen elokuva. Pikemminkin se oli vähän köpsällä juonella, tyhmillä kliseillä ja jenkkien suurimmilla huolenaiheilla kokoon kursittu alimittainen ja liian suuria lupaillut pettymys. Toki, jos kaipaat toimintaleffaltasi räjähtäviä autoja, liian pitkiä takaa-ajoja, venäläisiä pahiksina, ydinaseiden pelkäämistä ja muuta tyhmää, niin ehkä tämä sitten olisi sen arvoinen akti. Itselle amerikkalaisten suurimpien pelkojen/traumojen (ydinaseet, joukkotuhoaseet, terrorismi, Venäjä) käsittely jälleen yhdessä leffassa oli kokemus, joka jätti aika äkäiseksi. Ja epäuskoiseksi, kun säteilyturma-alueella päätettiin juosta ympäriinsä ilman suojapukuja (ja nekin, joilla puvut aluksi oli, ottivat ne pois). NAAMAPALMUSIN! Loputtomasti. Kunnes kiukutti taas. Edes ihaksikkaat ja hikiset miesvartalot eivät riittäneet korvaamaan tätä epäkohtaa.

Niin kuin joku meistä leffan jälkeen totesikin: "Jos varauskoodimme olisikin ollut väärä eikä oltais saatu lippuja, niin ei ois kyllä oikeastaan menetetty mitään." Mutta mentiin sitten vielä yksille ja kaikilla oli heti vähemmän paha mieli. Eikä ainakaan menty katsomaan mitään ällöä lovestooria tai mukahauskaa komediaa. Ja venäjää puhuville venäläisille sekä pumppuhaulikoille tietysti plussaa.

Mieskauneutta ja menetettyjä limeviipaleita

Perjantaina asunnossani oli paljon naurua ja meikkipussien penkomista. Aluksi hieman väsähtäneet ja nihkeilevät tytöt alkoivat innostua illan suunnitelmista. Tarkoituksena oli suunnata Aatamin asussa... ainakin melkein! Miehet lavalla -tapahtumaan. Eli siis burleskia luvassa, mutta esiintyjinä pelkästään miehiä. Ouvaa mukaan houkutellessani tajusin, että tapahtuma osuu päällekkäin Nörttipoikani syntymäpäivän kanssa ja hänkin lupautui lähtemään mukaan - tietämättä mistä on kyse. Samalla kun laittauduttiin itse, saatiin ystäväni houkuteltua siihen, että hänellekin laitettiin irtoripset (pinkit, leoparditäplillä) ja huulipunaa. Olo oli vähän kuin olisi ala-asteikäisenä saatu uhkailtua kaverin pikkuveli meikkikokeilujen kohteeksi, mutta lupaan ja vannon, ettei illan aikana käytetty henkistä tai fyysistä väkivaltaa eikä yhtään Nörttipoikaa satutettu.

Ennen lähtöä piti toki ikuistaa Nörttipoika. Koska hän julkaisi itse lentosuukkokuvan ja taidettiin luvata ripsien sensuroivan kasvoja niin blogiin saa päätyä sitten tämä.

Ravintola Kaisaniemi on ihastuttava paikka burleski-illoille tunnelmansa takia. 1800-luvun alkupuolella mm. marsalkka Mannerheimin suosiossa olleessa ravintolassa ei taidettu järjestää miesburleskia, mutta nykypäivänä se sopii sinne loistavasti. Valitettavasti kamerastani loppui akku niin en ehtinyt kuvata paikan yksityiskohtia, joten suosittelen vain, että käykää itse toteamassa! Vaikka vain kurkkimalla ikkunoista, koska ravintola sijaitsee Kaisaniemenpuiston laitamilla niin ohi on luontevaa kulkea.

Onneksi kameran akku riitti siihen, että saatiin ikuistettua yhden vieraan asua:

Yksi syy lisää rakastaa burleskia: myös katsojat näkevät vaivaa ja uskaltautuvat rikkomaan normeja. Paikalla oli myös kaksi upeaa 20-luvun tyylisesti pukeutunutta tyttöä, Varustelekan vaatteisiin sonnustautunut pariskunta, korsetteja, laajoja helmoja ja muuten vain silmäkarkkia - puhumattakaan esiintyjistä. Ja juontajasta. Scotty the Blue Bunny on jotain mieletöntä. Pitkä mies hulvattomissa koroissa ja pupunkorvissa, puhumattakaan sinisestä pupuasusta (joka vielä kimalsi perjantaina), ja  minkä itseironian taju on loistava. Tietenkin ironia kohdistui myös yleisöön ja juontajana aivan loistava valinta illalle. Eräs seurueestamme saattoi myös saada suukon illan näyttävimmältä mieheltä.

Ennen kameran akun loppumista ehdittiin vielä räpsäistä kuvat toisistamme. 

Vasemmalla Ouva, oikealla allekirjoittanut. Enkä toivon mukaan näyttänyt ihan noin kalpealta vaan salama ylivalotti.
Ouvalla on yllään ihastuttava valkoinen pusero, jonka alkuperää en tiedä ja hääpukunsa liivi, jonka on tehnyt molempien tuntema ompelijatar. Minulla on itse tehty korsetti (jonka värisävyt on muuten oikeat, ehkä vaan olen kalkkilaivan kapteeni) ja Vero Modan bolero.

Miltei samoissa olin muuten maanantain naamiositseillä!

 Valitettavasti ihastuttavasta pyrstöhameestani ei ole kummaltakaan päivältä kuvaa, mutta vielä minä tämänkin erheen korjaan. Viimeistään kevään tanssiaisissa kun yhdistän sen pitkään tyllialushameeseen.

Mutta palatakseni vielä perjantai-illan huumaan on sanottava vielä, etten ole hetkeen nauranut niin paljon. Esitykset olivat kauniita ja klassisia, mutta osassa oli mukana myös aimoannos huumoria. Erityisesti ihastuin illan aloittaneeseen Mallusjoen Miesvoimistelujoukkueeseen. Kasvolihakset olivat krampata nauraessa hämäläiselle etnisen hitaalle miesvoimistelulle. Ei burleskia, mutta sopi loistavasti aloittamaan illan. Ja no, kyllä ne kaikki muutkin lavalle nousseet olivat ihastuttavia ja kerrassaan viuhkan tarvetta korostavia.

Lisää bursleskia! Lisää glitteriä! Lisää huimaavia korkoja!

Can't Beat the Real Thing

En ole vuosikausiin juonut Coca-Colaa, taustalla vähän ideologiaa ja myös makukysymyksiä. Nyt aloin harkita toden teolla uusiksi.

Sitten joku voisi kertoa minulle mistä löydän miehen, joka näyttää vielä viisikymppisenä tuolta niin saatan harkita uudelleen myös suhtautumistani parisuhteisiin.

"Shoes make me happy. I'm superficial. Whatever."

Ouva teki minulle selväksi, että jos en näistä kengistä kirjoita niin hän tulee ja kolkkaa minut (niillä kengillä) ja vie ne. Joten totesin parhaaksi näin sunnuntaiaamun ratoksi jopa avata bloggerin kirjoitusikkunan ja tehdä asialle jotain.

Kenkäkaapissani on ollut tietynlaisten kenkien kokoinen aukko jo jonkin aikaa. Ainakin siitä asti kun myin ystävälle akillesjänteeni tappavat kiiltonahkaiset mary-janet ehkä puolisentoista vuotta sitten. Eli siis puute on ollut mustat juhla- ja bilekäyttöön soveltuvat kengät. Kuvittelin puuttuvien kenkien olevan kiiltonahkaiset niin kuin nuo edelliset (ja itse asiassa yhdet kuolleet kengät oli myös), ja kävinkin sovittelemassa jopa Minna Parikan Starlet -kenkiä. Olivathan ne kauniit, ja neliönmallinen kantapää näytti jalassa upealta, mutta eivät ne olleet minun kenkäni sitten kuitenkaan. Alkoi iskeä jo vähän epätoivo kun perjantaina kiersin kauppoja ja tiesin maanantaina tarvitsevani kengät.

Kävelin sitten Zioon. Sijaitsee Aleksanterinkadun ja Mikonkadun kulmassa niin, että sen näyteikkunoita tulee usein vilkuiltua, ja onhan siellä usein vaikka mitä ihanaa. Heti ovesta astuttuani kysyttiin tarvitsenko apua, mutta totesin olevani niin tarkkojen mielikuvien kanssa liikkeellä että on parempi katsella itsekseni. Kiersin myymälän ja päädyin alehyllyille silittelemään kenkiä. Yksiä mokkaisia nahkaruusukkeisia katselin pitkään, mutta ne jäivät hyllyyn. Toinen myyjä jo tarjosi apuaan, mutta kieltäydyin taas ja siirryin samalle hyllylle myyjän kanssa. No, myyjä kuitenkin alkoi jututtaa millaisia kenkiä tarvitsisin ja huomasinkin kohta seuraavani häntä kun esitteli vaihtoehtoja. Hän tarjosi sitten niitä samoja mokkaisia kenkiä mitä itse olin jo aikaisemmin katsonut. Hetken makusteltuani totesin niitä sovittavani, näyttäähän kengät jalassa erilaiselta mitä hyllyssä.

Ja ne sitten lähtivät mukaan.

Chie Miharan kaunokaisissa on yhdeksän senttiä korkoa ja piilotettua platformia noin kaksi senttiä ja vielä lestiltään muutenkin niin mukavat, että myyjä vertasi aamutossuihin. Olen aikalailla samaa mieltä. Ne ovat yksinkertaiset, klassiset, mutta eivät persoonattomat tai mitäänsanomattomat. Avokasongelmoija arvostaa remmiä, jonka ansiosta kengät pysyvät hyvin jalassa. Lisäpisteitä remmin kohdasta, se ei katkaise nilkkaa vaan pikemmin korostaa siroutta. Korko korostuu kauniisti punertavan pohjan ansiosta. Ja no, onhan se hienoa kun pohja viittaa Ranskan aatelisiin.

Aluksi en ihan tiennyt mitä mieltä olen noista nahkaruusuista, mutta lopulta totesin, että ne ovat juuri se asia joiden takia näihin kenkiin kannattaa ihastua. Tulikoehan näillä on vasta edessä kun maanantaina on tiedekunnan varjovuosijuhla eli naamiositsit, mutta ainakin nuo lupaavat nyt jo hyvää. Mistää ei paina, purista tai tunnu muuten huonolta.

Minulle myös saatettiin myydä nahkaclutch. Kyllä, myydä, minä en suinkaan sitä ostanut tietoisesti. Mutta kun sekin on kovin kaunis!

Hieman epäsymmetrinen ja pussukkamainen pikkulaukku vetosi johonkin minussa jota en tiennyt olevan olemassakaan. Jokin tässä vain huusi nimeäni. Ja sopii myös kenkiini. Merkiltään on CP Negro jos en ihan väärin muista (sitä ei lue laukussa missään! Ehdin jo heittää laput roskiin). Kiinnitys on magneeteilla jotka eivät näy oikeastaan muuten kuin salamalla otetussa kuvassa vähän. Sisällä on shampanjan värinen satiini ja pieni vetoketjutasku. Tämäkin pääsee tositoimiin maanantaina.

Hah, Ouva! Nyt et voi viedä kenkiäni. Kaikki tietää sen jälkeen niiden alkuperän.