Retkeilyä lähelle ja lähemmäs

Tässä noin viikon sisään olen osalistunut Nnan innostamana jo kahdelle retkelle. Kumpikaan ei suuntautunut kovin kauas, mutta oli sitäkin mukavampi ja tulipahan tutustuttua niihin mahdollisuuksiin, mitä nykyinen kotikaupunki lähiympäristöineen tarjoaa.

Ensimmäinen retki suuntautui eksoottisesti Vantaalle ja pysähdyspaikkoina olivat Viherpajan japanilainen puutarha (kirsikkapuut eivät vielä kukkineet, mutta lamme kultakalat olivat hienoja), Heurekan Body Worlds-näyttely (OIKEITA RUUMIITA!) ja lopuksi nepalilainen ravintola Sagarmatha (Om nom nom, kun oli hyvää ♥). Reissusta liki täydellisen teki vielä se onnellinen sattuma, että ravintolaa vastapäätä sijaitsi "etninen ruokakauppa", mikä tarkoitti kotiin viemisiksi kalakastiketta, riisipaperia, lampaanlihaa ja maissijauhoja. Että pienet asiat voivatkin ilostuttaa ihmistä. ^^

Reisun ainut suru oli Heurekassa tehty huomio, että jättiläismittakaavan pöytä, tuolit ja teekupit oli siirretty varastoon. Vääryys!

Retkeläisten rannekkeet (yksi tosin puuttuu).
Kuvannut Nna.

Toinen retki tapahtui ihan vain tuohon Helsingin keskustaan ja Kaisaniemestä löytyvään Kasvitieteelliseen puutarhaan. Siellä en ollutkaan koskaan aikaisemmin vieraillut (siis ihan rakennuksen sisällä, siinä ulkoilmapuistossa olen kyllä käynyt... öö... kerran. Oho). Näimme kaakaopapuja, banaanin kukkia, kivikasveja ja vaikka mitä hienoa. Pieni botanisti meissä molemmissa nosti päätään ja Nna myönsikin kokevansa siellä jonkinlaista "puutarhakateutta". (No, sitä helpotettiin sitten illemmalla kupsuttelemalla yhdessä yrttivauvoja parempiin/isompiin ruukkuihin.)

Tämä kasvi on uhanalainen  ja siitä ilmoittamassa on nimikyltin punainen väri.
Nimi toi myös mieleen Streptococin.
Kuvannut Nna.

Näitä retkiä pitää tehdä lisää, ovat olleet niin mainioita tapoja viettää päivää.

Syvä miete

Jo pari vuotta uinunut ja melkein jo syrjään sysätty tatuointihaaveilu heräsi taas, kun tapasin Douglas Adamsin syntymäpäivänä (11.3.) tämän tytön. Tai oikeammin tämän tatuoinnin!

Kuvasi Marjukka Lampo

Kun usein kuulee jupinaa siitä, että nuoret ihmiset ottavat pinnallisia tai merityksettömiä tatuointeja. Tässä tapauksessa noita perustelijoita voikin lyödä kasvoihin sillä faktalla, että nahkaan on hakattuna vastaus elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen muuhun sellaiseen (eli "Answer to the Ultimate Question of Life, The Universe, and Everything"). Melko filosofista ja syvällistä, etten sanoisi. (Ja tietysti niin nörttiä, että taisin päästää jokin kohtalaisen äänekkään fanityttöilyvinakisun tatskan huomatesani.)

Pipo naisen tekisi

Ennnn kestä! Nää on niin söpöjä että sydän sulaa!

Gwaa, pikku-dino söis mun pään! >.< ♥
canadacosplay.com

Ketunkorvapipo kerrankin tälleen sivuillekin
ulottuvilla korvilla. Do want!
canadacosplay.com

Pilvikartasto

On ollut kumman elokuvaisa kausi menossa, alkuvuoteen mahtuu kolme (3) elokuvaa ja viime vuonna taisin käydä katsomassa yhden, ja se oli tietty Brave.

Viimeisin on Pilvikartasto (Cloud Atlas). Veikkaan etten olisi kovin paljoa kiinnostunut ellei elokuva perustuisi yhteen lempikirjoistani. Lähinnä siis koska en käy elokuvissa. Tartuin joskus kirjastossa vähän vahingossa David Mitchellin romaaniin haahuillessani poikkeuksellisesti scifi-hyllyllä ja sen jälkeen on tarttunut mukaani tarkoituksella. Romaanissa minua kiehtoi kuljetus viiden erilaisen aikakauden ja kertomuksen kautta ensin eteenpäin ja siitä sitten taaksepäin, kauniisti toisiinsa liittyen. Elokuva oli toteutettu hieman eri tavalla, mutta sai sen täysin anteeksi, koska se toimi hyvin juuri noin.



Pilvikartasto on fantasiaa, scifiä, historiaa, taistelua ja rakkautta. Kaunis, groteski, surullinen ja onnellinen. Kokonaisuus jossa on viisi eri tarinaa. Tekisi mieli verrata maatuskoihin; tässä tapauksessa tarinan sisältä löytyy tarina. Pilvikartasto kertoo siitä, miten pienetkin asiat voivat vaikuttaa tulevaisuuteen, miten kaikki on sidoksissa kaikkeen. Päiväkirja Tyyneltämereltä vuonna 1848, säveltäjäneron kirjeet rakastajalleen, oikeamielisen toimittajan tarina, farssi kustantajasta vanhainkodissa, kapinallinen klooni tulevaisuuden Koreassa ja lopulta maailmanlopun jälkeinen heimo Havaijilla. Mukana seuraa myös erikoinen syntymämerkki sekä tietyt numerot ja nimet. Elokuvassa oli myös samoja näyttelijöitä jokaisessa tarinassa, mutta joissain tapauksissa täysin tunnistamattomina. Lopputekstien aikana oli hyvä ihmetellä miten yksi ja sama näyttelijä pystyi tekemään niin monenlaisia rooleja, sukupuoli ja ihonväri eivät tässä elokuvassa ole esteenä ollenkaan. Nautin myös elokuvan visuaalisesta ilmeestä. Jokainen aikakausi oli oman näköisensä, tietenkin, mutta eniten nautin maailmanlopun jälkeisen tarinan puvustuksesta.

Elokuvan aikana nauroin, jännitin, voin pahoin ja kaikkein viimeisimpänä itkin. Ikinä ennen en ole elokuvasalissa itkenyt, mutta loppukohtausten aikana kyyneleet valuivat estoitta. Lopputekstien aikana istuin kuuntelemassa Cloud Atlas Sextettiä ja pyyhin silmiäni. Pilvikartasto ei ole kevyt hyvän mielen elokuva, mutta se on kaunis kokonaisuus, joka antaa toivoa.

Hauska trivia-tieto on, että Natalia Portman on vuonna 2005 antanut ohjaaja Lana Wachowskille romaanin. Hän kiinnostui ja tulos on tämä: kallein itsenäinen filmi tänä päivänä. Pienillä asioilla on väliä: tätäkään elokuvaa, ainakaan tässä muodossa, ei olisi jos kirjaa ei olisi suositeltu.



Our lives are not our own. From womb to tomb, we are bound to others. Past and present. And by each crime and every kindness, we birth our future.

Nuorennuslääke

Käytiin sunnuntaina Hailien kanssa laskemassa pulkkamäessä. Pikkupakkanen ja yöllä satanut paksu kerros tuoretta puuterilunta. En ymmärrä, miten en muka ole ehtinyt mäkeen tätä ennen tänä talvena. Oli parasta! Nuorruin yhtäkkiä ainakin kymmenen vuotta.

 

Vähän kuvia fiilistä luomaan. Itse emme raahanneet kameraa mukaan, olisi ollut vain tiellä.

tekes.fi - Kuvapankki

Koko laskemisen ajan kummatkin vielä hyräilimme Sugar Rush'ia, joten teemaan sopiva taustamusiikkikin oli kikatuksen ja kiljahtelun seassa taattu. Lopuksi suuntasimme vielä kävelyllä Pikku Huopalahden sympaattisille kaduille ja kujille. Siellä oli puisto ja siltojakin!

Räyhä-Ralf

Viikko sitten perjantaina nörttipoikani kysyi milloin mennään katsomaan Wreck it, Ralph. Pohdin asiaa hetken ja totesin, että jos tänään on iltanäytös niin lähdetään vaikka heti. Niin siinä sitten kävi, että suunnattiin kohti Tennispalatsia ja salia numero 11. Mitä nyt välissä ehdittiin luulla olevamme väärässä paikassa, käveltiin puoli väliin kohti Kinopalatsia ja käännyttiin ympäri.


Kysehän on pelihallin videopelien maailman tapahtumista, siitä mitä käy kun ihmisiä ei ole enää paikalla. Kuhina on kova, hahmot tapaavat toisiaan yhteisessä hallissa ja voivat jopa vierailla toistensa peleissä. Fix it, Felixin 30-vuotispäivänä pelin pahis Ralph saa viimein tarpeekseen. Hän ei halua olla pahis! Ansaitakseen paikkansa muiden hahmojen seurassa kattohuoneistossa on hänen lähdettävä ansaitsemaan mitalia - mistä syntyy arvattavasti melkoinen kaaos niin hänen oman pelinsä kuin muidenkin pelien sisällä.

Ihan elokuvan alussa pelkäsin, että tulen pettymään odotuksissani. En ihan osaa määritellä miksi, mutta alku ei vaan vetänyt mukaansa. Taisin pitää Ralphia angstaavana tylsimyksenä tai muuta yhtä hehkeää ja täysin epäoikeudenmukaista hahmoa kohtaan.

Ja miten väärässä olinkaan! Ihastuin saman tien Calhouniin, kovasuiseen ja paljon kokeeneeseen sotilaiden johtajaan. Aluksi oli tökätä hahmon epädisneymainen ulkoasu, mutta sitten tajusin sen olevan juuri sellainen kuin pitää: peliä edustava. Seuraavaksi kuvioon tulee mukaan ihastuttavan ärsyttävä Vanellope von Schweetz, jota kohtaan ei voi kuin tuntea sympatiaa. Kaikki ei tietenkään mene (kenenkään) suunnitelmien mukaan ja oli mukava seurata eri pelien välillä tapahtuvaa siirtymistä. Jokaisessa pelissä on aivan oma tunnelmansa, tietenkin täysin pelin mukaisesti. Hienointa oli kun hahmot eivät kuitenkaan olleet juurikaan sellaisia mitä niiden olisi olettanut olevan pelin perusteella. Muun muassa Calhounista paljastui uusia puolia koko elokuvan ajan. Nautin vauhdista, väreistä, musiikista, hahmoista. Seuralaiseni supisi jossain vaiheessa "älä kuole!" kun taisin nauraa katketakseni. En ihan tiedä kuinka paljon väsymyksellä oli tekemistä reaktioideni kanssa, mutta sai kyllä käydä koko tunteiden kirjon läpi. Lisäbonusta yllättävistä loppukäänteistä! Ainakin minulle lopun paljastukset tulivat täytenä yllätyksenä. Oi, ihana Disney. (Sellainen asia josta en tiedä paransiko vai huononsiko kokemusta oli kun välillä Ralphista tuli elävästi mieleen eräs ruskeasilmäinen ystäväni. Nauroin myös sille läpi elokuvan.)




//Ouvamuokkaus: Minäkin kävin katsomassa tämän ja rrrrrrakastin sitä! Ei vitsi, oikeasti! Pelien tunnelmat, pahisten tukiryhmätapaamiset, hahmot, maailmojen erottelu... Ja tämä kohtaus:

"Fraking dirt-eater!"

Olen viime viikot ollut eksponentiaalisesti kasvavissa määrin innoissani Battlestar Galacticasta. Ensinnäkin: sarja on sitä kovasti viime vuosina kaipaamaani sekä draamallisesti että teknisesti (riitävän) hyvää sci-fiä. Toiseksi: olen menossa sen maailmaan sijoittuvaan larppiin viikon päästä. (Siitä varsinainen intoilu täällä ristiviitteineen kaikkineen.)

alphabeticallyinclined.wordpress.com

onlyhdwallpapers.com

Oikeasti, kannattaa tsekata. Jos ei muuten, niin kuuluuhan se oikeastaan jo melkein yleissivistykseenkin, sinne Star Warsin, Star Trekin ja Fireflyn kanssa samalle osastolle.

Sarjan sisäinen logiikka pähkinänkuoressa.
fanpop.com

J.K. Joo, tosiaan. Se larppi on kanssa ihan supereeppienen parhausintoilutushihkutusasia! OIkeas alus! Sci-fiä! Sosiaalista draamaa! >____< ♥ Can't wait, viikko on liian pitkä aika!!!!1