Ho ho hoo!

Pukki toi sarjakuvia, kenkiä ja mansikkalastuja. Selvästi olin ollut kiltti (kun en edes kupsahtanut).

"'Cause I found someone to carry me home"

Täällä ollaan edelleen, huolimatta ihan älyttömistä viime kuukausista.

Halusin nyt vaan ihan nopeasti sanoa, kuinka on mahtavaa miten välillä vaan uppoaa johonkin sarjaan, sen jaksoon tai kohtaukseen. Tänään elin pitkästä aikaa kunnolla mukana kokonaisen jakson ajan, enkä tehnyt muuta kuin ehkä kolmeen kertaan. Eli vähän kuin olisi mainoskatkot. Tärisin jännityksestä, taputin onnistumiselle - ja lopussa valui onnen kyyneleet, koska ihanaa kun kaikki järjestyy. Ja se, miten yhdestä lempikappaleesta voikaan tulla vielä vähän merkityksellisempi.



Fanitan siis Gleeta. Vaikka taisinkin pitää aiemmista tuotantokausista enemmän, kolmannesta saa vähän enemmän irti, koska tuntee jo hahmoja. Ja kyllä, olen jäljessä jopa suomalaisesta tahdista. Yritän vähän saada neljän päivän vapaani aikana sarjoja kiinni, mutta koska lupasin olla suorittamatta niitä(kin) niin en tiedä miten käy. Ja se on okei. Ne ovat vapaapäiviä ja minulla on tiedossa pulkkamäkireissu ystävän kanssa. Se voittaa sarjojen katsomisen.

"Huonoa" fanityttöilyä

Olen viimeaikoina tuntenut itseni varsin huonoksi fanitytöksi. Mitä tapahtui kyvylleni innostua, pukeutua, hehkuttaa ja olla välillä aika nolokin? Nytkin oli Hobitin yönäytös eli siis vallan passeli tilaisuus vähän intoilla samanmielisten kanssa. Fail! Olin väsynyt, pukeutuminen tuntui nolostuttavalta ajatukselta, en ollut halkeamaisilani innosta, eokuvan katsominen tuntui vain elokuvan katsomiselta (eikä siis elämää suuremmalta elämykseltä, jolle annetaan anteeksi enemmän kuin ei-fanitetuille) - en ollut edes itse jonottanut lippuani. Ei vaan sytyttänyt. Innostun näinä päivinä lähinnä Ponien uusista jaksoista. Ei se sarja edelleenkään kuulu suuriin fanityttöilyihini, mutta siinäkin fandomissa suurin viehätys on faniyhteisössä. Tulee mieleen ihan vanhat hyvät PotterPotterPotter-ajat. Kaipaan yhteisöllisyyttä, vellontaa, tuntemattomia joiden kanssa kuitenkin jakaa semmoisen epämääräisen kuuluvuuden ja läheisyyden tunteita. Ja tämän vuoksi olen vakaissa aikeissa heittäytyä Sherlock-fandomin riepoteltavaksi. Juu, sarjakin tuntuu mielenkiintoiselta ja hauskalta ja aika älykkäältäkin, mutta ennen kaikkea sen faniyhteisö fanartteineen, meemeineen, lentävine lauseineen ja yhdessä hihkumisineen ja odottamisineen vaikuttaa niin... voimaannuttavalta, hienolta, joltain jonka osa haluaisin olla.

Haluaisin ymmärtää vitsien taustat sekä syyn kaikkeen siihen hehkuttamiseen.

Ja sitten vain pää kylmänä... Mutta ihan rehellisesti sanottuna epäilen siinä käyvän lähinnä näin.

Miksi? No katsokaas kun minä olen innostuja... tai oikeastaan pikemminkin överiksi vetävä, pelottavan intensiivisesti kulloiseenkin innostuksenaiheeseen suhtautuva, aavistuksen sekaisin oleva fanityttö. Aiheidenkin valikoima on laaja ja täälläkin aina silloin tällöin esillä: psykiatria ja erityisesti sen historia, The Beatles, lumisade, (kausiluontoisesti) Huippumalli haussa, My Little Pony, tiernapojat, JYP, Disney-klassikot... ja lista jatkuisi vaikka kuinka, mutta tajuatte pointin. Kuitenkin olen tähän asti elämässäni kokenut lisäksi muutamaan kertaan semmoisen kaiken nielevän kertakaikkisen sekoamisen johonkin asiaan, että oksat pois ja pala latvaa. Semmoisen, etteivät normaali hypettäminen, asioista antaumuksella paasaaminen ja tärisevät kädet tuntuneet enää missään. Semmoisen, etten ole enää vain "aavistuksen sekaisin". Yksi oli juurikin Potterointi. Viimeisin on ollut Portal.

Intoilussa ja fanityttöilyssä on minulle niin paljon kaikkea voimaannuttavaa (jotka voivat ulkopuolisista kuulostaa kertakaikkiaan älyttömiltä hulluuksilta). Niiksi on laskettavissa ainakin jatkon odottamisen sietämätön ihanuus yhdessä muiden irrationaalisten tunnekuohujen kanssa, hormoniryöpyt ja fyysiset reaktiot (adrenaliini, endorfiini ja norabrenaliini, oih! Ja EKG:kin menis varmaan aika jännän näköisesti), sekä tietynlainen todellisuuspako. Kunnon hypetyksen ja intotärinöiden rinnalla ovat todellisen elämän välttämättömyydet (kuten syöminen, nukkuminen, koulu, peseytyminen ja ajoittain jopa muiden ihmisten seura) tuntuneet toissijaisuuksilta, joita voi lykätä vielä tämän luvun loppuun, iltaan, seuraavaan aamuun, huomiseen, myöhemmäksi. Paino laskee väliaikaisesti hieman, aktiivisuus muilla elämänalueilla laskee, taukojen pitäminen on melkein raivostuttavaa ja varmasti turhaa. Töihin/kouluun on tullut mentyä monta yötä valvoneena tai sitten parin tunnin unilla. Ennen pakollisia menoja olen saattanut herätä aikaisemmin, että vähän ehtisi edetä - edes pikkuisen, ihan sama kuinka vähän.

Ja sitten kun kaikki on ohi, tuntuu fyysisestikin pahalta ja loputtoman surulliselta, haluaisin vain kaivautua takaisin. Mutta kun niistä tunteista päästään, elämä normalisoituu. Tai ei vain normalisoidu, vaan sen arjen kanssa venkoiluun saa ihan uutta voimaa. Ja tämän voimaantumisen takia fanityttöily ja johonkin fandomiin hautautuminen on minulle ajoittain niin tärkeää. Todellisuuspaon jälkeen olen aivan erityisellä tavalla levännyt, atautunut, rauhoittunut ja seestynyt. Kun tuntuut saa keskittää ja oikein voimalla vyöryttää jonkin hyvin rajatun kohteen päälle, niin ei sitten jokapäiväiseen elämään edes kaipaa draamaa.

Minulle on tärkeää haluta puhua, vaikken sitten puhuisikaan.

Kuulemma olen kaoottinen neutraali tai neurtaali hyvis.

Mihin lokeroon sinä osut? Onko mielipide omasi vai jonkun muun? Miten nämä mielipiteet eroavat toisistaan?

Olevaisuuden pohdiskelua odotellessa yön leffapläjäystä, ei tässä kummempaa.

Hiljaisuuskukkula: Ilmestyskirja

Tämän kävi katsomassa jo reilu kuukausi sitten, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa leffasta oikein mitään. Mutta nyt ryhdistäydyin – ei enää vetkuttelua.

moviefanatic.com

Kyseessä oli siis Silent Hillin maailmaan sijoittuva sukupolvenvaihdos: uusi päähenkilö ja avain kaikkeen onkin jatkumossa aikaisemmin protagonistina nähdyn äijän tytär, jolla ei elokuvan alkupuolella ole mitään muistikuvia isänsä menneisyydessä ja omassa lapsuudessaan ympärillä pyörineestä painajaismaailmasta – paitsi unissa se tietenkin puskee läpi. Isukki yrittää parhaansa mukaan suojella tyttöä muuttamalla jatkuvasti tämän kanssa kaupungista toiseen, mutta tietenkin suunnitelma pissii käsille ja tiedossa on tuttuun hiljaisuuskukkulatapaan todellisuuden vinoutumista, hoipertelevia mielisairaanhoitajia ja pyramidipää.

En yleensä harrasta kauhua, mutta nyt halusin vähän pelätä. Ja kaiken lisäksi tämä oli tavallisen tai edes 3D-leffan sijasta 4DX-elokuva – olihan moinen hifistely kokeiltava. (Jaa mikä? No semmoinen, jossa tuolit heiluu ja elämykseen tuodaan muutenkin ”syvyyttä” muunkin kuin kuvan kautta. Ei välttämättä toimi kovin monessa elokuvassa, mutta tähän se natsasi.) Jotain ihmissuhdekuvioita ja -draamaakin oli, mutta ne eivät olleen mitään poikkeuksellista, ihmeellistä tai erityisen... no joo. Sitä samaa mitä aina: tyttö/nainen + poika/mies. Hyvä + paha. Vanhempi + lapsi. Hylkäämisongelmia, lapsuustraumojen työstämistä, ihmisenä kasvamista, jaari jaari jaa.

 Kokonaisuutena paketti oli kerrassaan passeli tapa kuluttaa lomapäivää. Ilmeisesti eeppiseksi tarkoitettu lopun paha vs. ”paha?” huiskintahakkaus jäi mielestäni vähän lättänäksi, mutta suurin osa jutuista toimi tarkoituksessaan: pelottaa ja maailma kietoutuu ympärille. Varsinkin huvipuiston karusellikohtauksen aikana tuntui oikeasti siltä, että pyörii siinä mukana, ja alun satavia tuhkahippusia teki mieli kerätä käsiin. Mielisairaalan käytävillä piileskely ja ympärillä tapahtuvasta käsien katkomisesta naamalle tulevat roiskeet saivat aikaan kylmän hien kihoamisen ja kynsien kaivautumista kanssakatsojan käsivarteen (sori, rakas), samoin mallinukkehhämähäkkihirviö. Lisäksi poikkeuksellista oli kolmiulotteisuuden korkeatasoisuus: ei tullut pää kipeäksi, eikä kuva ollut epäselvä tai suttuinen (vaikka tämä taitaakin olla lähinnä teatterin hyvyyttä).

derekan.deviantart.com

Erikoista plussaa tulee lisäksi siitä, että minua ärsyttäneeseen ”Tykkään sinusta ja siksi luotan sinuun heti hulluissakin asioissa”-suhdekuvioon olikin järkeenkäyvä selitys: vakoilu ja valehtelu. Ok, toki pariutuminen oikeastikin tapahtui, mutta tilanne hyvittelee silti sitä turhautumiskiehumis-ensireaktiota, kun luulin leffan kompastuneen kammottavimpaan klisheeseen heti alussa.

Hametytön selviytymisopas talveen

Tässä kun katselen lumisadetta ja lueskelen ihmisten lumimyräkkä päivityksiä facebookista, puolen litran teemuki käden ulottuvilla, totesin olevan ihan hyvä aika jakaa vinkkini siitä kuinka selviän talven yli ilman housuja.

Minähän en ole käyttänyt housuja kuin hyvin satunnaisesti viimeisen seitsemän vuoden ajan. Ostin farkut kahdeksan vuotta sitten, jäivät pieniksi ja seuraavat ostin tänä syksynä - ja olen käyttänyt kerran. Useimmiten jalassani näkee lähemmäs kymmenen vuotta vanhat "herrainhousut" H&M:ltä ja nekin ovat lähinnä kotihousut. Niin joo, erehdyin kesällä ostamaan reisarit, mutta ne ovat lähinnä larp-käyttöön. Joten, olen kulkenut läpi talvien hameessa. Myös asuessani Kuopiossa. Sitä on kauhisteltu, mutta olen aika vakuuttunut pukeutuvani lämpimämmin kuin ns. perusfarkkutytöt. Ja hei, hameiden kanssa on pärjätty vuosisatoja! Kyse on vain siitä mitä sen hameen lisäksi on päällä. Vähän myös siitä millainen hame on, mutta kyllä sitä onnellisesti on minissäkin oltu.

Itselleni ihan ehdoton on pitkä villakangastakki. Ja kun sanon pitkä, tarkoitan myös sitä. Tällä hetkellä kuljen vuonna 2006 H&M:ltä ostamassani puoleen pohkeeseen ulottuvassa, alunperin A-linjaisessa, mutta myöhemmin itse kaventamassani, takissa. Tässä alkaa olla edessä siirtyminen samasta puodista neljä vuotta sitten löytämääni nilkkapituiseen ja paksumpaan. Ensin mainittu on ruskea, valkoisilla hihansuilla ja helmalla. Jälkimmäinen musta, jonka kauluksen saa kahdella tavalla ja paljon klassisemman mallinen. Muistutan myös tarkistamaan mitä materiaalia takki on, villakangastakin kangas saattaakin olla jotain ihan muuta. Omissani on villaa 90% ja 60%. Oikea villa näkyy hinnassa (ellei tee kirppislöytöjä), mutta mieluummin maksan toistasataa euroa takista, joka kestää vuosia ja jossa tarkenee.

Valitettavasti kummastakaan takista ei ole kuvaa, koska en ole vieläkään ratkaissut miten moiset hoitaisin. Pikkusisko ei toimi ja yliopistolla ei kerkiä tyrkätä kameraa ystävän käteen.

Omien takkieni sijaan voitte ihailla Asoksen viime talven ihanuutta, joka, imo, on liian lyhyt ollakseen oikeasti hyvä talvitakiksi

Seuraavana listallani oli pitkään säärystimet. Jos sattuu olemaan varrettomat tai matalavartiset kengät niin pelastavat palelevat nilkat, suoriksi vedettyinä lämmittävät pohkeita. En itse pahemmin välitä säärystimistäni suorina, joten suosin myös polvisukkia. Käyvät myös sellaisten kenkien kanssa joiden kaveriksi ei säärystimiä saa. Ja polvisukkiakin löytyy vaikka mistä materiaaleista. Oma lempparipaikkani sekä säärystimien että polvisukkien metsästykseen on Lindex. Tosin, nykyään välttelen ko. puljun sukkaosastoa, koska sieltä tarttuu aina jotain mukaan ja laatikkotila loppuu! Ja miksi kappaleen alussa sanon "oli pitkään": joka sään kenkäni taisivat kuolla tällä viikolla, joten ei enää ole samalla tavalla käyttöä säärystimille. Niillä tosin saa myös vähän pitkitettyä lämpimimpien säiden kenkien käyttöä jos ainoa este käytön tiellä on vaikkapa nilkkojen palelu.

Joskus on toki niin kylmä ettei voi pelkästään päällisvaatteilla ja nilkkojen suojaamisella tarjeta. Siinä vaiheessa tulee peliin erilaiset paksummat sukkahousut, sukkanauhasukat ja jälkimmäisten kaverina jopa villahousut, tai vaikka ihan sukkahousujenkin kanssa jos takamus on herkästi palelevaa sorttia. Monen sorttisia villasekoiteasioita löytyy, harmillinen puoli on tietysti se, että väri- ja kuviovalikoima on varsin suppea. Onneksi ulkomailta löytyy tähän apua esimerkiksi Stockings HQ:lta (ja muista vastaavista putiikeista voi vihjata, erityisesti jos löytyy muutakin kuin makuuhuonekäyttöön tarkoitettua sukkaa). Paras löytöni tältä osastolta talvipukeutumiseen on kuitenkin ollut viime talvena. Luulin ostavani Lindexiltä villasekoitepolvisukat ja kotona huomasinkin niissä riittävän pituutta ihan sukkanauhojen nipsuihin asti. Ei pölhömpi vahinko! Villasekoite on tosin kaikessa reiteen ulottuvassa itselleni vähän huono materiaali, koska olen lievästi allerginen villalle, mutta laitan joko ohuet sukat/sukkahousut alle tai sitten vaan totuttelen, olen siitä onnellisessa asemassa että moinen on mahdollista.

Sitten itse hameet. Kuten totesin, olen ollut ihan tyytyväisenä myös minissä liikenteessä talvella, mutta se on vaatinut paksut sukkahousut ja hyvän takin eikä pakkasta tai ulkona oloa varmastikaan ole ollut paljon. Mikään ei estä pukemasta hameita kerroksittain ja niin kannattaakin tehdä, jos sisätiloissa alkaa liika kangas ahdistaa voi ylimääräiset käydä riisumassa naistenhuoneessa ja laittaa vaikka kangaskassiin kunnes on taas aika astua ulos. Kuitenkin talven tuiskut (tänään on muuten Antti-tuisku sotkenut liikennettä, kertoo Ylen uutiset) ovat oivaa aikaa villakangashameille. Näitä löytää kirppareilta jos vaan malttaa etsiskellä ja esimerkiksi UFF:n dirndl-päiviltä löysin yhden harmaan yksilön kympillä. Silti ensimmäinen kosketukseni moisten ihanuuksien pariin oli, jälleen kerran, H&M:llä. Sininen ihanuus suorastaan hyppäsi silmiin: korkea vyötärökaistale, ylhäältä laskostettu, yltää yli polvien ja on siinä vielä taskutkin. Puhumattakaan siitä, että villaakin on yli viisikymmentä prosenttia. Ja nytkin ko. liikkeen nettisivuilla on muutama houkuttavuus... Jos vihjaisisin tästä joulupukille hankkisikohan äkkiä jotta a) ei ehdi loppumaan b) kerkiää pukin konttiin?

Maison Martin Margiela by HM

Siinä ne minun tärkeimpäni. Kunhan olen kotona päivänvalon aikaan ja niin, että kamerassa on akkua luvassa kenkiä.

Vertikaalisesti rajoittuneita

Kaksi mahtavuusasiaa. Molemmat koskevat vähän pienempiä sankareita.

1. Mulla on lippu Hobitin ensi-iltaan. Jyväskylään. Samanhenkisessä seurassa vieläpä, joten ihan kunnon fanitus-meininkiä tiedossa - pukeutumista ja hypetystä ja hengausta ja jälkeenpäin jauhamista. ♥ Ystävä vielä ihanasti jonotti liput, että saatiin koko porukalle hyvät paikat ja vierekkäin. Itsekin olisin halunnut jonottamiseen osallistua, mutta tältä etäisyydeltä ei ihan pysty. :D Ja ihan oikeasti jonottamisessa oli vielä sekin hyvä puoli, ettei tarvinnut tapella kaatuilevien ja jumittavien Finnkinon sivujen kanssa.

2. Ponien eilisessä jaksossa (jonka siis juuri sain katsottua, kun piti odottaa, että joku lataa sen nettiin, ja sitten että oma yhteyteni saa sen vuorostaan ladattua näkyviin) oli paras laulu toistaiseki varmaan missään lastenohjelmassa. Tai ehkä missään sarjassa ylipäänsä. Videoineen kaikkineen oli ihan uskomattoman tykki! Ja vielä osui aiheena niin lähelle ja arkaan paikkaan, että melkein itkin riipaisevan hienouden äärellä.

Color me beautiful

Pitkä hiljaiselo intoilun saralla ihan siksi, että netin nopeudet ovat olleet peräsuolen puolelta ja bloggerin lataaminen näin ollen mahdotonta. Mutta onpahan ollut aikaa tehdä muutamia jemmapostauksia (leffoista ja kirjoista) tulevan varalle. Nyt kuitenkin ihan tuoretta riemunkiljuntaa, sillä eilen päivällisreissulla mukaan tarttui kadunvarresta kaksi hiusväriä. Pinkki ja kiivin vihreä. Kestotavaraa. Olen taivaassa. ♥

Kuvat hämäävät, oikeasti vihreä ei ole noin harmaa tai tunkkainen, ja paketit ovat samankokoisia sekä glitterkimmeltäviä. (Tämän siitä saa, kun ei jaksa itse ottaa kuvia, vaan päättää kaivaa nestistä.)

Yhteensä maksoivat 115 bahtia, ja jos 1 euro on 40 bahtia, niin jokainen voi itse räknäillä kuinka hyvät kaupat tein. Ja pigmenttiäkin vaikuttaisi olevan aika ihanasti. Ainakin pakkauksen väritaulukon mukaan myös aasialaisten mustiin/tummanruskeisiin hiuksiin olisi saatavissa ihan selkeä värimuutos - puhumattakaan länsimaalaisten vaaleammasta hiusmateriaalista. 

Ei mitään ihan pieniä lupailekaan, olen utelias näkemää tämän todenperäisyyden.

Se, mikä vähän harmittaa, on se tosiseikka, että pinkki paketti oli ainoa laatuaan ja vihreitäkin oli enää kaksi. Kaikki muut värit olivat loppuneet, enkä voinut siis hamstailla kaikkia ihanuuksia. Kun olisikin ollut hyllyssä niitä kolmea erilaista violettia, sitruunankeltaista, tai edes jompaa kumpaa ihanuus-sinisistä. Mutta alkavalla viikolla aion pitää silmäni tarkemmin auki hiustuotehyllyjen luona nyt, kun tiedän, että tämmöisiä on olemassa ja saatavilla. Ja jos jotain löytyy, niin KYLLÄ ostan. Ruskeat hiukset saavat riittää heti, kun palaan kotiin.

Täydellisen ihana sähkönsininen! Tämän metsästys jatkuu.

Vähemmän söpöä fanityttöilyä

On taas vähän tämmöinen "verta ja suolenpätkiä"-kausi menossa. Katson väkivaltaisia pätkiä leffoista, haaveilen softaamisesta ja värikuulasotailusta, näen post-apokalyptisiä ja hyvin verisiä unia, pelaan räiskintäpelejä... Ilmeisesti supersöpöilevälle höttöisyyskaudelle on nyt menossa joku tasapainottava hetki, ettei ala ällöttää itseään. Oh well, ei se mitään, nääkin jutut on siistejä ja intoiluttavia.

Siis... pelaamista. Olen pelannut muutaman omistamani FPS:n viimein loppuun ja aloittanut jo läpi päästyjä uudestaan tavoitteena kerätä vielä niistä puuttuvat "suoritukset". Ehkä olen vähän hassu, mutta jos en saa jotain suoritusta kerättyä, alkaa se vainoamaan ja ärsyttämään minua. Ja on kivaa pelata pelejä uudestaan, enää ei pelota kävellä kulman ympäri. Yhden demonkin kokeilin. Kyseessä oli siis...

XCOM: Enemy Unknown

Sotilaita vetämässä alieneita dunkkuun. Kerätään expaa kehittämään taistelutaitoja, rahaa ja muita resursseja edistämään kehitys- ja tutkiustyötä, sekä ruumiita ja tavaroita tutkittavaksi. Vähän niin kuin shakkia, mutta nappuloiden määrä on eri. Minä liikutan omiani, sitten vastustaja liikuttaa omiaan. Näköyhteyteen päästessä ammutaan. Osumaa otettaessa toivotaan, ettei kuolla tai että ehtii vielä parantamaan ennen kuiviin vuotamista/seuraavaa osumaa. Aluksi meinasi turhautuminen iskeä, kun liikkuminen pelkästään hiiren avulla tuntui vaikealta, mutta sitten siihen tottui. Samoin kuin aseiden ja toimintojen selaamiseen normaaleilla liikkumanäppäimillä. Kiipeäminen paikkoihin ON vaikeaa, joten en tee sitä, vaikka se taktisesti olisikin fiksua. Melko raskas konevanhukseni pyörittää, välillä kuva jäätää tai puhe menee miten sattuu, mutta enimmäkseen ei. Ihan kivaa, mutta en sitten kuitenkaan tiedä – vähän turhan monta liikkuvaa osaa tämmöiselle ”TAPANTAPANTAPANAMMUNLYÖNSAATANA!”-tyyppiselle pelaajalle.

Vaaliähky

Tässä muutaman viime vuoden aikana on ollut useammat vaalit kotimaassa (eduskunta, pressa ja kunnallis), mutta myös päästy seuraamaan jenkkilän presidenttivääntöä. Kiinnostus alkoi pikkuhiljaa mennä, puudutti aina plärätä lausuntoja, linjauksia, haastatteluita ynnä muuta sellaista ja aina pohtia, että ketähän sitä äänestäisi - tai edes jollain tasolla kannattaisi. Tyhjiä lupauksia, oman paremmuuden todistelua, rahasta ruikuttamista... Ja kuitenkaan en halunnut jättää äänestämättä tai tehdä sitä kevyin perustein. Halusin tuntea sen pahan, jonka läpi menemistä olin tukemassa. Ja toivoa, etteivät ne valheet sittenkään olisi valheita. Haluan uskoa muutokseen ja parempaan huomiseen. Tai ainakin siihen, ettei enää kovin paljon huonommaksi menisi.

icanhascheezburger.com

Ihq ja Evita

En olisi koskaan uskonut iskeväni käpäliäni mihinkään, missä lukee IHQ. Kirjainyhdistelmä vaan tuo ihan kauhealla tavalla mieleen yläasteen ja kohtalon johon olisin voinut liukua ilman potterismia.

Onneksi asiat menivät toisin, tutustuin mm. Ouvaan ja olen nyt kertomassa teille mihin eilen "käyn ostamassa vain tarpeelliset asiat" kauppareissulla törmäsin.

Teehen. Vaahtokarkkiteehen. Joku voisi tietty tässä vaiheessa kysyä miten eksyin teehyllylle, mutta syytän ihmisvirran pyöryttävää vaikutusta ja harhautumista vaikka varmasti olin vakaasti suuntaamassa kassoja kohti. Ja no, ainahan uudet tee-tuttavuudet ovat tarpeellisten listalla, ainakin jossain pään syövereissä.

Kyseessä on Nordqvistin Easy sarjaan kuuluva tee ja sen sivuilla sanotaan yksinkertaisesti "musta lehtitee maustettuna vaahtokarkin aromilla", mitä tuo jälkimmäinen sitten ikinä onkaan. Easy on suunnattu nuorille, mitä tietoa ei sitten löytynyt mitenkään maahantuontifirman sivuilta vaan piti googletella. No, ehkä nuo lyhenteet kertovatkin kohdeyleisöstä ja edelleen huvittaa miten tuohon repsahdin, mutta vaahtokarkkitee! Jäätelöteetä ei meidän Citymarketissa ollut tarjolla, voi olla että M8:kin olisi tarttunut mukaan. Toisaalta, mitä ihmettä on jäätelön aromi? Kuulostaa vielä oudommalta kuin vaahtokarkkiaromi.

Siinä se IHQ kaveeraa tyynesti Indiscan teeämpärin kaverina.

Tee tuoksuu jopa aavistuksen vaahtokarkkimaiselle, maku ei niinkään sitä vastaa. Ihan perus karkkitee, olen pitänyt enemmän erilaisista suklaa ja toffee versioista, mutta en pahaksikaan sanoisi. Olen siis mielikuvien uhri, uudestaan en välttämättä ostaisi. Silti minua vähän hymyilyttää kun mietin tuota vaaleanpunavalkoista IHQ-logoa ja sitä, että sellainen nyt tosiaan löytyy teehyllystäni.

Toinen eilen ilahduttanut asia oli kulttuurielämys äitin ja siskon kanssa. Käytiin katsomassa Järvenpään kaupunginteatterin musikaali Evita. Tuota on tehty vuosi ja se kyllä näkyi lopputuloksessa. Täytyy vain ihailla harrastelijaporukan omistautuneisuutta. Läpisävelletty musikaali koreografioineen kuulostaa hurjalta koitokselta ja musikaalia onkin kuvattu Järvenpään teatterin hurjaksi riskinotoksi, ja kannattaneeksi sellaiseksi. Itse nautin kovasti ja elin mukana, mitä nyt tiettyjen mieshahmojen tarkkailulta kerkesin. Lisäbonusta siitä, että bongasin lavalta useammankin tutun, jännä olo kun jossain vaiheessa ensimmäistä näytöstä tuli sellainen ahaa -elämys useammankin tyypin kohdalla.

Järvenpään teatteri

Suosittelen kyllä lämpimästi kaikille, joita musikaalit kiinnostaa ja sattuvat Järvenpäähän. Ei varmastikaan vastaa Broadway-elämystä, mutta se ei tarkoita, että tämä olisi huono. Pikemminkin pienemmän kynnyksen elämys. Ja hyvä niin, sellaisiakin tässä elämässä tarvitsee.

Saving crystal ponies

PONEJA!!!!!!!11 Kolmannen kauden tuplamittainen avausjakso! Gijaaaaa, olen niin innoissani! Vaikka aikaerosta johtuva odottelu oli tuskastuttavaa ja opulta jakson lataaminen kesti ikuisuuden, niin olenpa taas onnellinen, että olen löytänyt jotain näin mahtavaa seurattavaa. Ja tietysti kaikki se oheisfanityttöily: fanart, yhteisö, jatkon odottaminen spekulointi, yhdessä riemusta ratkeaminen... Se kaikki, mikä teki aikanaa Potteroinnista niin ylivoimaisen uskomatonta ja voimaannuttavaa. Ja nyt saan kokea sitä uudelleen.

grumbeerkopp.deviantart.com

Ja mikä avausjakso! Hengennostatusta, itseensä luottamista, uhrautuvuutta, ystävyyden ylistystä. Ei mitään supereeppistä, mutta toisen kauden megapäheän lopetuksen jälkeen tämä oli oikein sopiva alku uudelle seikkaululle

Vain yksi ikävä puoli tässä on: olen koukussa sarjaan, jota seuraan samaa tahtia jenkkien kanssa. Eli aina pitää odottaa viikko uutta jaksoa, ei voi ahmia monen tunnin maratoneina.

Elokuva, josta olen huomattavan vähän innoissani

Oli liikaa aikaa ja ohjelmistossa pyöri elokuva, jota en ollut vielä nähnyt ja joka oli alkamassa ihan justiinsa. Alex Cross. En suosittele kenellekään, sillä ei ollut edes 5 euron lippunsa arvoinen elämys. Telkkarista ilmaiseksi tämän ehkä nyt vielä voisikin katsoa, mutta että jotain mokomasta maksaisikin? Eip. Spoilereita tiedossa (ei sillä, että mikään olisi varsinaisesti yllättävää tai ennalta-arvaamatonta). 

mormonmovieguy.com

Johonkin never-heard-of-it-kirjasarjaan perustuva leffa. Päähenkilönä tummemman ihonväristä kansanluokkaa edustava poliisisetä, joka on myös psykologi ja toimii tiiminsä profiloijana. Perheellinen, rakastava, rauhallinen, älykäs. Uskollisena ystävänä ja kollegana nähdään vähän tyhmempi, äkkipikaisempi ja holtittomammin elävä valkoinen mies, joka panee tiimin kiintiönaista (ja muija tietysti kuolee pääpahiksen toimesta ja aiheuttaa henkistä ristiriitaa... tai joitain). Pomo painostaa tuloksiin ja on huolissaan politiikasta. Ihmisiä kuolee, rikosvyyhtiä selviellään, pahis todetaan palkkatappajaksi ja sekopääksi. On hankaluuksia ja tiukkoja tilanteita, tapahtuu hetkellinen ajatuminen lain väärälle puolelle (mutta se ei kiinnosta ketään, koska tavoite on hyvä), leikitään kissaa ja hiirtä hyvin klisheisheen tapaan. Läpä läpä läpä. Tusinatoimintaa, ei kerrassaan miltään aspektiltaan erityinen tai mieleenpainuva. Leikkaus on erityisesti vauhdikkaammissa kohtauksissa sekavaa, hahmoja ei vaivauduta rakentaaan tarpeeksi, juoni etenee töksähtelevästi... Ja mitään ei ole tarpeeksi: Profilointia on liian vähän, että se olisi uskttavaa tai kiinnostavaa. Toimintaa on liian vähän, jotta estettäisiin tylsistyminen. Mihinkään ei ole satsattu ja kaikki on kovin stereotyyppistä. Ja tietenkin loppu hyvin, kaikki hyvin.

"Ympärillä samat naamat, ne naamat joista mä tykkään"

Olen viime aikoina innostunut sellaisista asioista joita on ollut vaikea tänne blogin puolelle välittää. Se ei nimittäin ole mitään konkreettista, uutisoinnin arvoista tai videon muodossa näytettävää, mutta jollain tapaa se tekee siitä niin hienoa.

Olen intoillut ihmisistä. Ihmisten näkemisestä, juhlista, tapahtumista, rauhallisista kahvihetkistä ystävien kanssa. Oivalluksista joita voi saada ainoastaan yöllä autossa juuri siihen hetkeen sopivien ihmisten kanssa kun yhdessä jännätään tuleeko sumusta jotain eteen vai ei.

Olen ollut useammassa larpissa ja muutamilla sitseillä, nauttinut olostani ja heittäytynyt hetkeen. Monella luennolla joiden parasta antia on ollut opiskelukaverit, ja niiden samaisten ihmisten kanssa juomassa viiniä "ettei ne vaan ehdi muuttua etikaksi!" Mökkireissulla, halloweenbileissä, lounaalla, makoilemassa sängyllä. Puhunut monien vanhojen ja uusien ihmisten kanssa juuri sillä hetkellä tärkeistä asioista, joskus ne ovat koskeneet glitteriä ja joskus olemme pohtineet tulevaisuutta ja ympäröivää maailmaa.

Niitä hetkiä kun nauttii tilanteesta, ihmisten seurasta ja tunnelmasta on vaikea vangita kuviin eikä se paljoa merkitse muille kuin paikalla olleille. Mutta sen takia ehkä nautinkin niistä: voin tallettaa muistot jonnekin sisimpääni ja hymyillä aina kun muistan ne hetket. Kuinka kipusin neljäntoista sentin koroissa ja kapea helmaisessa mekossa tuolille kiroten asuvalitaani, miten ystävä kaappasi syliin ja nosti ilmaan niin, että selkä rusahti. Hymyä, joka kohoaa ihmisen kasvoille kun menee ilman mitään syytä halaamaan.

Ja jottei nyt ihan vain tekstiksi menisi niin on jopa kuva ihan ensimmäisten sitsieni asusta! Jotain niinkin ihmeellistä kuin oma tekoinen pikkumusta, helmikoruja ja punaiset korkokengät, joista varmasti kuulette jossain vaiheessa lisää.

Kuvannut Hanna-Mari

Mistä on pienet tytöt tehty?

Sokerista, kukkasista, inkivääristä, kanelista, suloisista asioista. Niitä on myös tämän päivän intoiluissa paljon. Ilmeisesti pyhäinpäivän vastareaktioksi aivoni ovat päättäneet vaipua vaaleanpunaiseen röyhelöhaavemaailmaan. Jej! n__n ♥

Olen haaveillut kengistä...

nessaeve21.tumblr.com

weheartit.com

pinterest.com

Astetta asenteellisemmat söpöilykengät.

...överi-imelistä koruista...

hawaiikawaii.net

etsy.com/shop/DoodieBear

mohustore.storenvy.com

...ja sateenkaarihiuksista! Tavallinen brunette pehko alkaa "vähän" jo kyllästyttää, kuukauden päästä luvassa vapahdus takaisin värien maailmaan. (Ja tuon sateenkaaritukan omistajan muutkin hiusväriseikkailut ovat hyvin inspiroivia. ♥)

Wisely Chosen

Wisely Chosen

Jeps, tiedän että olen ehkä taas vähän oman tyylialueeni ulkopuolella (en ole pieni, söpö tai muutenkaan erityisen... kawaii-uskottava), mutta aina saa haaveilla. Ja ostin minä eilen violetit glitteriballeriinatkin, koska halusin ja olivat sopivan hintaiset haluamiseen nähden. Niitä esittelen ehkä tulevaisuudella asukuvan muodossa, hurjaa.

Se Uusi Tyttö

No niin, muruseni, tehkääpä vähän tilaa. Sillä perhe sai juuri uuden jäsenen. ♥ Jep jep, Disney Prinsessoja on jälleen yksi lisää, sillä Star Warsien tekijänoikeuden siirtyivät Disneyn haltuun. Luvassa on jatkoa tarinalle, ja kauppasummasta lahjoitettiin aika huomattava siivu rahaa koulutuksen tukemiseen. Tervetuloa joukkoon, Leia!

bewareitbites.deviantart.com

Totuus tosin lienee pikemminkin...

thedailyhotness.net

Olen toiveikas tulevien leffaelämyksien suhteen, sillä... Noh mitä muuta voin? En halua Disneyn mokaavan tätä, joten toivon parasta ja kieltäydyn ajattelemasta pahinta. Ja jos ei muuta, niin ainakin on taas yksi kohtalaisen makea neitohahmo, johon voin vedota, kun muut ihmettelevät Disney-intoiluani.

No niin, tytöt. Sanokaa "Hei!" ja leikkikää nätisti.

the-tangled-star-rattler.tumblr.com

Videopelihyppelyä ihan oikeasti

Ei hyvää päivää, miten siistiä! Ja ihanan sympaattisesti yrittää noissa kamppeissa sulautua massaan.

Isoveli valvoo.

Kohta kahden kuukauden ajan mun Facebookin mainospalkissa on ylimmäisenä ollut "Combustible Lemon Mug". Mainostavat firmat vaihtuu, mutta tuote pysyy samana. Mistä ne voi tietää sekä mun heikkouteni Portal-romppeisiin, että melko epäilyttävän viehtymykseni erilaisiin "When life gives you lemons"-variaatioihin?

Aina! Kuvankaappauksen uhriksi valittu satunnainen.

Taksimatkoilla ja ravintoloissa käydessä aina jossain kohtaa huomaan, että soittavat biisiä, joka on minulle olemassa vain multifandom-videona (ja YouTuben soittolitalla jatkuvasti). Aluksi se vain hymyilytti, mutta sitten homma alkoi muuttua aika älyttömäksi. Kun ei joku näin hyvää vibaa lähettävä biisi voi aina soida




Ja ihan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, niin eilen sattumalta bongain kadunvarsikojusta täydellisen kellon. Numeroiden tilalla värilänttejä, perusvärinä musta ja kaikki viisaritkin. Maksoi alle 3 euroa (eli vähän enemmän paikallista rahaa)! Mitä täällä tapahtuu? My life is AWESOME!

Taidehomostelua

Hirveästi tekisi mieli pitkästä aikaa käydä taidenäyttelyssä. Viimeksi semmoinen elämys sattui kohdalle puolivahingossa tuossa keväällä, kun vierailin Oslossa. Siitä on kauan, sisäinen elitisti-kriitikkoni kaipaa kyldyrelliä ylevöitymistä taas nostamaan elämänlaatua ja osoittamaan kuinka paljon keskivertoa parempi ihminen olen.

Eikä mitään nykytaiteeksi kutsuttua sontaa, vaan klassikoita tai muuten oikeasti lahjakkaiden yksilöiden luomuksia. Oikeaa Taidetta (TM).

Fakebookista joskus vahingossa bongasin.

Demo est omen

Höh höh, ette varmaan ikinä olisi uskoneet, että ilmaisia demoja tulee jatkuvasti lisää. Joten latasin niitä lisää, pelasin niitä lisää ja nyt ajattelin arvostella niitä lisää.

Dynamite Jack

Sotilaskoulutettu ihminen karkaamassa timanttikaivosorjuudesta. Vartijoiden välttelyä, räjäytyksiä, hyödyllisten tavaroiden keräämistä, peikkoja. Grafiikoissa ei turhia kikkailla ja pelimekaniikan oppii puolessa sekunnissa. Vähän kuin matopeliä pelais, mutta nyt sillä madolla on mahdollisuus asettaa pommeja. Viihdyttävä. Kysymykseksi nouseekin visainen ”Jaksaisiko tämä huvittaa täyden pelin verran?”-pähkäily. Katsotaan. Toimii tosin ihan vain demo-mittaisenakin... tai sitten tähän ei vain siinä ajassa menetä vielä hermojaan.

Edna & Harvey: Harvey's New Eyes

Kun peli pyörähti käytiin, niin katsoin aluksi ruutua hyvin epäuskoisena. ”Tää näyttää ihan pikkulasten opetuspeliltä!” Asetelmakin oli vähän semmoinen: katolinen sisäoppilaitos, alle teini-ikäiset hahmot, pihan haravoimista ja kukkapenkin kitkemistä... Mutta kun kertojan (hykerryttävän ihana, itsetyytyväisesti kehräävä ja pahaenteisesti tekolapsekas) ääni aloitti puhumisen, uskoni pelin mahdollisuuksiin palautui. Ei semmoisella äänellä vaan kerrota iloisista aakkosista tai muusta tylsästä. Ja ihan oikein: ääniä kuuleva pyromaanilapsi, maasta esiin kaivetun pommin avaamisyritys katuporalla, termiittien elävältä syömäksi joutuva poika... OMG! Joo, joo, joo! Vaikka jo ihan tuon kertoja takia. Lisäksi huomasin myös että tämä on jatko-osa. Pitää siis kaivaa se tarinan alkukin esille.

gamershell.com

Fairy Bloom Freesia

Vähän taas tämmöinen öh... jännä kokeilu. Eli siis pieni keijukaistyttönen, joka puolustaa metsää varjomörköjä vastaan. Onneksi suuri mestari on opettanut tytön käyttämään taistelulajia nimeltä ”Fairy Fu”, jonka kikoilla mörköjen kyllä luulisi kellistyvän. Ja niinhän siinä käy, koko homma toimii kahta tai kolmea näppäintä hervittomasti hakkaamalla ilman mitään ajattelua. TYL-SÄÄ! Ja miksi ihmeessä se suuri mestari ei itse tullut pistämään niitä pahiksia pataan, tosi vastuullista lähettää puolesta ehkä 6-vuotias pikkulikka.

PAYDAY: The Heist

No myönnän, tämä ei ole oikeasti demo. Tämä on Steamin ”viikonloppupeli” eli sitä saa pelata yhden viikonlopun ajan ilmaiseksi. Ja jollain ihme tempulla onnistuin jopa lataamaa sen viikonloppua lyhyemmässä ajassa. Olihan se ihan hauskaa vaihteeksi pelata jotain uutta peliä, jonka kanssa ei tarvitse pelätä sitä, että ”ihan kohta tämä kuitenkin loppuu... KESKEN!” FPS, mutta siihen se sitten jääkin. En vaan jaksa lämmetä pankkien ryöstämisille, panttivankien ottamiselle, enkä ympäriinsä juoksemiselle tyhmiä pikkutehtäviä suorittaen, kun minua samalla yritetään ampua. Paska valikoima aseita, ei ollut raketinheitintä tai mitään. Ainakaan en huomannut. Varmasti tosi monen muun makuun, mutta ei yhtään minulle. Kyllähän tätä sen yhden viiklopun ilmaiseksi pelasi, mutta vain koska se oli ilmaista.

Transcripted

Yrityksenä on tekoälyn (♥) avustuksella selvittää vaikka ja sun mitä tietoja biologisen näytteen geneettisestä materiaalista. Ja selvitä näytteen hyökkäyksistä sinua vastaan. Ongelmanratkaisua ja ammuskelua solutasolla. Ja tekoäly. Ihan hauskaa (semmoista toiminnallista aivojumppaa), mutta en jäänyt kaipaamaan pidempää versiota.

Kirppislöytöjä ja syysaurinkoa

Tänään heräsin todetakseni muutaman lumihiutaleen leijailevan alas taivaalta, peltojen ja nurmen olevan kuurassa jossa aurinko kimaltaa sekä ilmassa olevan jo pieni aavistus talvea. Jossain vaiheessa tajusin, että tässä on nyt se odottamani auringonpaiste! Ryntäsin siis Atelieri O. Haapalan kirpputorin löytöjen kanssa ulos.

Mukaan tarttui siis ruskea huopahattu, esiliina ja hartiahuivi. Lisäksi myös violetti villakangashame (joka hämmentävästi käy myös viitasta!) mutta se on tällä hetkellä muutostöiden alla.

Hattu olisi toki enemmän edukseen päässä, mutta jotenkin halusin kuvata sen juuri tuossa oksanhaarassa. Hatussa on iso koristehärpäke sekä reilusti hattutylliä. Vaatii vähän paikkailua ja putsailua. En rehellisesti sanottuna tiedä missä tätä käyttäisin, mutta en voinut vastustaa. Luotan siihen, että tilanteita löytyy. Jos ei muuten niin päivinä jolloin kaipaa vähän luksusta arkeen.

Esiliina on värjätty teellä ja siinä on kauniit reikäpitsi- ja kirjontakoristelut.

Tämäkin vaatii vähän paikkailua. Toisessa reunassa on revennyt nauhan kohdalta ja oli ostettaessa paikattu hakaneulalla. Eli toisin sanoen sitten kun tätä johonkin larppiin tarvitsee väkerrän korjausta peliaamuna kun en ole aiemmin muistanut.

Hartiahuivikin on värjätty teellä. Huomasin nuo reunan halkiot/repeämät itse asiassa vasta kuvanottohetkellä. Katsotaan parsinko ne vai jätänkö tuollaiseksi. Ainakin silitysrautaa vaatisi kun on ollut epämääräisessä säilytyksessä ostohetken jälkeen.

Huivin ulkoreunaa kiertää sievä ja lähes huomaamaton kirjonta.

Tosiaan, kaikki ostokseni vaativat pientä korjausta, mutta koska sain kaikki nämä (ja sen villakangashame/-viitan) reilulla kympillä en kokenut sitä ostopäätöstä estäväksi. Tosin, koska suutarin lapsella ei ole kenkiä niin ompelijan korjausprojekteilla on tapana venyä siihen hetkeen asti kun ne on aivan pakko tehdä. Tästä esimerkkinä puolitoista vuotta sitten hajottamani Marimekon laukun vetoketju, jota aloin purkaa eilen kun keksin haluavani laukun käyttöön lauantaina. Saa nähdä onko se matkassa kun haluan laittaa huomenna päälleni violetin villakangashameen ja se on tuossa vielä kesken.

"sateenvarjon avulla hyppien kulkee"

Minulla on hyvin vakava kysymys kaikille: Miksei kukaan ole kertonut, että Tohtori Sykeröä on Areenassa? Tai ylipäänsä, että sitä näytetään televisiossa?

Mutta jottei muille kävisi samaa erehdystä niin hus siitä kohti Areenaa.



Rakastan vanhoja lastenohjelmia, Disney-klassikoita ja muita laadukkaita piirettyjä. Alfred J. Kwak yllätti vuosien jälkeen kaikella tarjoamallaan tiedolla ja tärkeillä aiheilla, Muumit nyt vaan on edelleen ihania ja Tohtori Sykerö mukavalla tavalla kajahtanut lastenohjelma. Disney-lemppareita on Aladdin sekä Kaunotar ja Hirviö, uusimmistakin osa on yllättynyt mukavasti. Silti nimeäisin ehkä lemppareimmakseni Anastasian, joka kaikesta Disneymäisyydestään huolimatta ei ole sitä vaan Foxin.



Ylläoleva oli muuten tsemppilauluni tenttien aiheuttaman epätoivon ikeen alla.

"Pull yourself together And you'll pull through it! Tell yourself it's easy And it's true! You can learn to do it too!"

This will love and tolerate the shit out of you/me/everypony.

Herään aamulla: Ballad of the Crystal Ponies soi päässä.
Syön aamupalan ja puen: edelleen soi.
Kävelen osastolle: nyt jo hyräilen sitä puoliääneen.
Koko päivä osastolla, oli tekemistä tai ei: soi päässä aina vaan kovempaa ja hymyilen tyhmästi.
Nyt: repeatilla YouTubessa.

Mikä mussa on vikana? En tiedä, mutta se paranee kunhan MLP:n 3 kausi alkaa marraskuun toisena lauantaina. Oh mi gosh, johan sitä on odoteltukin.

mylittlebrony.com

Oli taas tämmönen päivä... Mutta ei se voi olla kovin väärin, kun saa hymyilemään ja aidosti hyvälle mielelle.

Witch was watching her Swiss watch.

Olen ajatellut sellaista asiaa kuin rannekellot. Seinäkellojakin juu, koska ne on tärkeitä, mutta lähinnä rannekelloja. Koska muistan, kun siskon kanssa saimme ensimmäiset rannekellomme: minulle sellainen, jonka kellotaulun keskellä oli kissa ja sekuntiviisari oli ulkokehää kiertävä hiiri. Siskolle taisi olla norsu, jonka kärsä oli sekuntiviisari. Ennen näiden saamista olimme monta vuotta jo ihastelleet äitimme älyhienoa Aku Ankka-kelloa, jossa kädet olivat viisareina. Sitten menin kouluun ja sain isovanhemmilta lahjaksi ihkaensimmäisen digitaalikelloni. Tuntui niin aikuiselta ja tekniseltä. Yritä siis sanoa, että silloin joskus kaikilla oli rannekellot ranteessa, niitä saatiin lahjaksi ja vaikka mitä. Mutta kännykät tulivat ja syrjäyttivät ne. Nyt olenkin tässä pohtiessani tullut siihen tulokseen, että se oli väärin.

Toki olen mielipiteineni myöhässä, sillä johan ne ovat tehneet tuloaan: ensin muodikkaiksi nousivat kaulassa kuljetettavat (hei ernut), sitten taskukellot (hei steampunkkarit) ja nyt erityisesti neonväreissä räiskyvät yleensä pehmeää kumia olevat ajannäyttäjät (hei H&M ja ginatricot). Ja sitten tietysti ovat (nuo pahuksen) hipsterit ja teknologian taaksepäin kelaamisinto edistämässä rannekellojen uutta tulemista. Muta joo, ovathan ne alkaneet taas löytää paikkaansa asusteena ja käytännöllisenä kapineena.

Pointti on, että haluaisin opetella taas käyttämään rannekelloa, semmoinen oli kuitenkin ala-asteella vakituinen osa päivittäistä pukeutumista. Kuitenkin vireas esine ranteessa tuntuu... vieraalta. :p Joten ajattelin, että pitää varmaan vaan löytää joku tarpeeksi ihana/pähee/magee/kolee/söpö, että on motivaatiota.

Binary Watch olisi yksi vaihtoehto. Koska se ON magee! Just look at it!

ledwatchstop.com

Ongelmaksi toki vähän nousee tämmöisellä laiskalla paskalla se, että pitäisi opetella lukemaan kelloa ihan uudella tavalla. Ja sitten kanssa se, että tuo on aika masiivinen asuste, eikä välttämättä taipuisi ihan joka päivä fiilis tuon kanssa yksisä kulkemaan. Tai sehän on ihan tahdon asia, mutta vähän epäilytää. Ja sitten taas toisaalta se ON magee.

Toinen vaihtoehto on Rosendahlin ihastuttava Picto (ja tämän hankkimista olen harkinnut jo ihan vakavissani, kun lentokoeessa myydään 70 euroa mitään muuta paikkaa halvemmalla). Innovatiivinen, pelkistetty, kaunis moderni. Saatavilla mustana, valkoisena ja punaisena. Eleetön, mutta silti oivaltava ja hauska. Moneen tyyli sopiva.

zillamag.com

Tokihan tuo hinta kirpaisee edelleen. Ja rannehihna olisi kumia, mille en ihan loputtomasti lämpene. Kun se hiostaa ja sitten tulee ihottumaa. Mutta toisaalta niin mule voi nykyisin tulla ihan mistä tahansa kellosta, ei vaan olisi kiva huomata sitä näin kalliin ostoksen jälkeen. Joten ehkä katson jotain muuta ekaksi.

Aika hemmetin hurmaava on myöskin Mr Jonesin valikoimiin kuuluva "Cyclops" (sekä mustana että valkoisena). Siis numeroiden sijaan värejä!!!!!1 Pissin hunajaa ja oksensin sateenkaaria varmaan viikon sen jälkeen, kun näin tämän kuvan ensimmäistä kertaa jossain vahingossa vastaan tulleena ja sitten yritin erinnäisinnä mielikuvituksellisilla hakusanoilla kellon mahdollista tekijää/kaupittelijaa jäljitää. Tärppäsi. Viimein.

Tämä on siis se kuva, jonka perusteella kelloon ihastuin. Lähdettä en ottanut muistiin, koska olin taas fiksu. Mutta epä sekään kertonut, mistä oli tuon kellon kuvan löytänyt.

Kellossa itsessään on kaksi ongelmaa, jotka saatan kuitenkin olla valmis sivuttamaan, koska se on IHANA! Ensimmäinen on hinta (jaiks!) ja toinen on se, ettei siinä tosiaan ole kuin tuntiviisari. Ei välttämättä parhaimman mahdollisen tyyppinen kello krooniselle myöhästelijälle, mutta voihan sen tarkan ajan aina tsekata sieltä kännykästä. Voihan? 

Jatkan haaveilua ja huopaamista näiden kanssa. Ja itken sitä, että miksei voi olla halpahintaista vaihtoehtoa, jossa olisi näistä ihanasti yhdisteltynä parhaat puolet. Tai joitain. 

Tulee-menee-market

Vielä eilen mulla oli ongelma: selasin nettikauppoja ja yritin löytää fiksun hintaista ja sopivan kokoista Pikachu-paitaa. Pitkillä tai lyhyillä hihoilla, kiva taustaväri... ei siis mitään ihmeellisiä vaatimuksia. Ongelmakohdiksi muodostuivat liian pienet koot, raglahihat, tyhmät värit tai sitten se yksinkertainen tosiseikka, että pulju ei lähetä tuotetta Suomeen. Hinta ei ollut kertaakaan se ongelmallisin asia. Ehdin jo vähän suruilla tätä epäreiluutta ja harkita ostavani liian pienen paidan, josta leikkaa-liimaa-askartelemalla ja huikeilla DIY-taidoillani tekisin jollekin vanhalle paidalleni muodonmuutoksen. Ha, ei tarvinut! Kiitos Aasia, nörtit ja valikoima, josta löytyy ihan mitä vain, kun sattuu oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.

Mulla on nyt Pikachu-paita! Ja Minni Hiiri goes geisha-paita. Ja joku söpönen animemangavideopeliörvelö-paita. Suosikkeihini kuuluvissa väreissä ja yhteensä maksoivat semmoiset 7 Euroopan rahaa. Olen onnellinen, ah ihana materia!

Tuosta ostostelupaikasta on vielä sanottava sen verran, että se tosiaan on olemassa vain viikonloppuisin ja päivänkin aikana kojuissa on eri tavarat ja myyjät aamulla, päivällä ja illalla. Plus tietysti on niitä kiertäviä kauppiaita, jotka liikkuu ja kantaa kaiken mukanaan. Joten tuuriakin oli näissä löydöissä. Siksi kiitän myös kohtaloa, näin oli selvästi tarkoitettu.

P.S. No ostin mä muutakin. Punaisen asustevyön (minä? Joo, ajattelin opetella asustamista. Jaiks!), kaksi semmoista taivuteltavaa rautalankapantaa (joille olen pari vuotta naureskellut, että ovatpas hölmön näköisiä. Mutta kun ne oli niin somia ja pilkullisia) sekä valkoiset balleriinat leikkimään työkenkiä (edellisistä halkesi toisen kanta). Ja tuliaisia, mutta ne on vielä salaisuuksia.

Ennen kuin kuolen

Tämä ei ole innostumista. Eikä ihan hehkutustakaan. Tämä on vaikuttuneisuutta.

Kuva Otavan sivuilta

Minulla on ollut pitempään tarkoitus lukea Jenny Downhamin kirja Ennen kuin kuolen (Otava, 2009). Ensin ei osunut koskaan kirjastossa kohdalle silloin harvoin kun kalenterini "nämä pitää lukea" lista sattui olemaan mukana, sitten halusin lukea jotain kevyempää, jotain ihan muuta. Lopulta tähän oli tartuttava ja jatkoin sinnikkäästi lukemista vaikka aluksi hieman jopa ärsytti. Onneksi jatkoin. Lopulta kirja imaisi mukaansa enkä malttanut laskea käsistäni kuin ihan pieniksi hetkiksi.

Ennen kuin kuolen kertoo 16-vuotiaasta Tessasta, joka sairastaa parantumatonta leukemiaa. Hän laatii listan asioista joita haluaa tehdä ennen kuolemaansa. Menettää neitsyytensä, rikkoa lakia, saattaa vanhempansa takaisin yhteen ja rakastua. Elää vielä kun voi. Ehkä lopulta se, mikä sai minut imeytymään kirjan maailmaan oli Tessan tekemät pienen pienet huomiot ympäröivästä maailmasta ja kyky millä hän tarttui niihin pieniinkin. Myös perheen reaktiot ja ystävän elämä kulkivat tiivisti mukana, oleellisena heijastumana kuolemaa tekevän tytön elämässä.

Vaikka kirjan aihe ei ole kevyt, ei sen lukeminen lopulta synkistä niitä muutamia lopussa vuotavia kyyneleitä lukuunottamatta. Tämä kirja on ylistys elämälle, muistutus siitä, ettei koskaan tiedä mitä tapahtuu.

Demoa etsimässä

Olen pelannut vähän demoja viime aikoina, kun paikallisen Internetin latausnopeudet yhdistettynä ilmeneviin, jopa useita päiviä kestäviin katkoksiin eivät oikein kestä uusien täyspitkien pelien lataamista. Mutta säästyypähän rahaa ja tulee tutustuttua kaiken näköisiin tuotoksiin, jotka tavallisesti varmaan sivuttaisin. Nyt ne ovat päässeet kokeiluun, koska olivat tarjolla tarpeeksi nopeasti latautuvina ja ilmaisina näytteinä. Hitsin hienoa. 

Analogue: A Hate Story 

Tältä peliltä en oikein tiennyt, mitä odottaa. Lajityypiksi määritelty vain ”indie.” Aluksi peli kiehtoi (hakkerointia, tekoäly), sitten muuttui lähinnä tylsäksi ja idioottimaiseksi (korealaisten nimien historiaa ja historiallisesti oikeita tapoja piirtää sukupuu), mutta päätin katsoa homman vielä hieman pidemmälle. Antaa mahdollisuuden parantaa, koska hakkerointia ja tekoäly. Ja onneksi tein näin, sillä pikkuhiljaa juonikuvio alkoi aueta ja pelin kantava ajatus muotoutua. Ei kovinkaan suurta toimintaa tai tiukkoja tilanteita, mutta lisää hakkeoritnia ja tekoälyjä. Ja koska pelin hinta on minimaalinen, niin voi hyvinki olla, että tämän seuraavan kerran pelejä hankkiessani ostan. Ei huono, mutta ei myöskään konseptina ihan helpoiten pureksittavissa.

indiecade.com

Blackwell's Asylum 

Tässä olisi paljon potentiaalia: hullujenhuone, pakeneminen, päähenkilö nimeltä Nellie (Tahtotila-viite, toim. huom). Mutta silti into lopahti aloituslatausten jälkeen suunnilleen puolessa minuutissa. En pidä tämän grafiikoista (liian kulmikasta ja vinksottavaa yrittäen olla jotain burtonmaista, mutta tuoden lähinnä mieleen jonkun lasten halpa-animaation), liikkuminen on vaikeaa, hidasta ja epätarkkaa (olkoonkin, että yrittää mallintaa lääketokkurassa ja harhaisena ympäriinsä menemistä, mutta silti), piiloutuminen on toteutettu typerästi (tuntuu kuin jäisin sittenkin esille). En hanki, enkä edes suosittele kokeiltavaksi. 

Space Pirates and Zombies 

Kuuntele miehistön keskenäistä natinaa, rakenna alus, kerää mineraaleja, rakenna lisää aluksia, kerää mineraaleja, hanki missio, matkusta galaksien siäisesti ja välisesti, kerää mineraaleja, rakenna aluksia, kuuntele narinaa, ammuskele vähän, taas narinaa ja mineraaleja. Nimen perusteella odotin enemmän räiskintää, piraatteja ja/tai zombeja. Mutta olikin lähinnä avaruutta ja byrokratiaa. Jollekinhan tämäntyyppinen pelaaminen voisi olla ihan Se Juttu, mutta ei mulle. Sori. 

BioShock

Romahtava salainen sivilisaatio. First person shooter. Vempaimia jostain sci-fin ja steampunkin välimaastosta. Zombien kaltaisia ihmishirviöitä. Little sister. Selkeitä suoritettavia missioita. Taktiikkaa, aivojumppaa, toimintaa. Olin todella pettynyt, kun demo loppui niin lyhyeen. Jätti nälkäiseksi, enkä voi tehdä asialle mitään vielä kahteen kuukauteen. Menee ostoon hetimmiten, kunhan pääsen takaisin Suomeen. 

lonewolf.nettisivu.org

Nation Red 

Zombien tappamista yksin tai ryhmässä. Demo on toteutettu niin, että peliaika on rajoitettu, eli vaikka säilyisit hengissä ja pärjäisit hyvin, niin peli loppuu kun aika loppuu. Joudut aloittamaan aina uudelleen alusta tai ostamaan pelin. Liikkuminen touteutettu vähän jännästi (hahmoa katsotaankin ylhäältä käsin ja liikkuu ylös, alas ja sivuille en tavalliseen ”Eteen, taakse ja sivuille”-kaavan sijasta), mutta siihenkin tottuu. Ei yhtään niin pelottava ja stressaava kuin zombie-pelit mulle yleensä, en panikoinutkaan horden lähestyessä. Emt, ehkä, tuskin. Ei varsinaisesti mitään uutta tai ihmeellistä, Left 4 Dead esimerkiksi on minusta parempi. 

Hell Yeah! 

Helvetin herruutta käsissään pitelevä luurankopupu, josta paparatsi otti kuvia kumiankan kanssa. Nyt se jahtaa sitä kuvien ottajaa lentäen ympäriinsä rakettirepulla ja keräten kultaa. Anteeksi mitä? No just sitä. Ihan hauska, mutta myös aika wtf. Demo riittää, en jää kaipaamaan pidempää pelikokemusta. (Ja jos olet Helvetin herra, niin kai sulla ois jotain keinoja sen kuvaajan löytämiseen ja/tai tuhoamiseen? Siis muitakin kun se rakettireppu ja ympäriinsä haahuilu.)